Kamppailulajit syynissä

Koska tiedän tämän blogin lukijoiden joukossa olevan jonkin verran kamppailulajien harrastajia, hyppään tällä kerralla pois fitnessmaailmasta ja avaan hieman ajatuksiani eri kamppailulajeista. Olen jo aikaisemmin kirjoittanut jutun stereotypisista vapaaottelun harrastajista, mutta nyt mennä itse lajeihin. Keskityn nimenomaan kamppailu-urheiluun, enkä käsittele lainkaan puhtaita itsepuolustuslajeja, kuten Krav Magaa ja defendoa. Vaikka minulla onkin jonkin verran kompetenssia kirjoittaa tästä aihepiiristä, myönnän etteivät tietoni riitä perinpohjaiseen analyysiin esim. jokaisesta karaten tyylisuunnasta. Oma harrastuneisuuteni on keskittynyt vääntämiseen pyjaman kanssa, joskus ilman sitä.

Olympialajit - kovin juttu maailmalla

Kamppailulajien harrastajamääristä on vaikea saada nopealla googlettamisella suht luotettavia tilastoja. Esim. yksi sivu antaa judon harrastajamääräksi maailmalla huikeat 28 miljoonaa, toinen 2,2 miljoonaa. Yhtä kaikki on selvää, että olympialaisten ohjelmaan kuuluvat kamppailulajit ovat harrastajamääriltään suurimpia kamppailulajeja. Judo, taekwondo, paini ja nyrkkeily ovat siis levinneidempien kamppailulajien kohdalla. Nämä lajit aloitetaan nykyään useimmiten hyvin nuorella iällä, ja lapset ja nuoret muodostavatkin suurimman kyseisten lajien harrastajaryhmän ainakin Suomessa. Olympiastatus takaa sen, että kilpailu on oikeasti kovaa, eikä maailman huipulle ole juurikaan toivoa, jos olet aloittanut harrastuksen yli 15-vuotiaana. Mielenkiinnolla odotan, miten karaten pääsy vuoden 2020 olympialaisiin vaikuttaa sen suosioon ja kansainväliseen tasoon.  Toisaalta thainyrkkeily on erittäin kova juttu Thaimaassa, ja vaikka siitä tuskin olympialajia tuleekaan, on laji sen verran laajalle levinnyt, ettei kyseessä ole mikään marginaalilaji kamppailulajeista puhuttaessa.

Suomalaisia keskustelupalstoja seuraamalla saa kuitenkin sen käsityksen, että suurimman huomion kamppailulajeista keräävät vapaaottelu, brasilailainen jujutsu (bjj) ja lukkopaini. Vapaaottelun ja erityisesti sen keskeisimmän organisaation UFC:n suosion ymmärrän hyvin - se tarjoaa nykyihmiselle gladiaattorihenkisistä meininkiä ja moneen vetoaa lajin monipuolisuus. Vaikken itse seuraakaan vapaaottelua kovinkaan aktiivisesti, tykkään katsoa otteluita silloin tällöin ja arvostan todella paljon kehään meneviä ottelijoita. Se mistä en liiemmin UFC:n touhussa välitä, on ottelijoiden uhoaminen sosiaalisessa mediassa  ennen otteluita (suomalaisottelijatkin ovat harrastaneet tätä) ja punttitustilaisuuskähinät. Toki tämä kaikki luo jännitettä ennen matsia ja show tunnetusti myy Amerikassa. Elän ehkä menneessä maailmassa, mutta itse toivoisin ottelijoiden kunnioittavan tosiaan, katsovan kehässä kuka on kuka ja lopuksi vain lyövän kättä päälle.

UFC:n suosion kasvu on osaltaan vaikuttanut siihen, ettei ammattinyrkkeily ole enää  yhtä suuri juttu kuin aikaisemmin. Silti suuret nyrkkeilymatsit keräävät edelleenkin hyvin yleisöä ja matsit ovat todellisia tapahtumia. Vaikka suuren yleisön silmissä ammattinyrkkeily on se kovempi juttu, on amatöörinyrkkeilyn taso todella kova. Moni lupaavahko suomalainen amatöörinyrkkeilijä on vaihtanut ammattilaispuolelle huomattuaan, etteivät rahkeet tai motivaatio riitä olympiamitalin tavoitteluun. Moni menestynyt amatöörinyrkkeilijä elää varmasti leveämmin kuin pikkuliitoissa huonoilla korvauksilla ottelevat ammattilaiset.

Muutaman vuoden takainen suuri vapaaottelubuumi on hiipunut, eivätkä peruskurssit kerää enää samalla lailla väkeä kuin Sali-vapaaottelurealityn aikaan. Sen sijaan varsinkin aikuisiällä kamppailulajeista kiinnostuvat näyttävät edelleen hakeutuvan varsinkin bjj:n ja lukkopainin pariin. Pystyottelemisesta kiinnostuneille potkunyrkkeily ja thainyrkkeily lienevät tällä hetkellä ensisijaisia vaihtoehtoja. Miksi sitten kamppailusta kiinnostunut parikymppinen sukupuoleen katsomatta aloittaa mieluummin bjj:n kuin judon? Bjj on aikuiselle huomattavasti turvallisempi vaihtoehto kuin judo. Toiseksi bjj on onnistunut markkinoimaan lajiaan paremmin ja se on siksi "lifestylekamppailijoiden" suosiossa. Näen bjj:n suosiossa hieman samaa kuin CrossFit-huumassa: molempien harrastaminen on juuri nyt trendikästä, ja saleja pyöritetään avoimen kaupallisesti.  Monet olympiakamppailulajien seurat elevät valitettavasti vielä monin tavoin 70-lukua, mitä markkinointiin tulee. Bjj:n ja lukkopainin parissa osataan  käyttää somea selvästi paremmin kuin esim. judossa ja painissa. Bjj:n piirissä kynnystä kilpailla on laskettu sillä, että kisoissa on omat luokkansa jokaiselle vyöarvolle. Näin olleen kotimaisissa kisoissa näyttää olevan aina hyvin ottelijoita, eikä aloittelija joudu suoraan mustavöisen hampaisiin, kuten judokisoissa saattaa käydä. Toisaalta asiassa on kääntöpuolikin, sillä bjj:ssa jaetaan myös maailmanmestaruuksia eri vyöarvoille. Tämä syö mielestäni maailmanmestaruuden arvoa.

Mitä tulee bjj:n ja lukkopainin kansainväliseen tasoon, ovat lajit ehdottomasti suosiostaan ja kiistattomasta urheilullisuudestaan huolimatta vielä kaukana siitä, mitä judo ja paini ovat maailmalla. Suomalaiset ovat ymmärtääkseni menestyneet sekä bjj:ssa että lukkopainissa kansainvälisestikin, mutta miten tilanne mahtaisi muuttua, jos kovan kamppailukulttuurin maista kuten Japanista, Venäjältä, Mongoliasta Georgiasta ja muista Kaukaasian maista alkaisi yhtäkkiä ilmaantua koko ikänsä vääntäneitä karvaisia ukkoja bjj- ja lukkopainikisoihin? Ja joillekin voi tulla yllätyksenä se, että judo on aika kova juttu bjj:n kotimaassa. Katsokaa vaikka parhaita paloja Rion olympialaisista.

 Sääntöjen vaikutus lajien suosioon ja kiinnostavuuteen

 

Kamppailulajien kohdalla kuulee edelleen valitettavan usein keskusteltavan edelleen siitä, mikä laji on toimivin, paras tai kovin. Yleensä ihmisten mielissä on perinteinen asetelma, jossa joudutaan kohtaamaan väkivaltaa nakkikioskin jononssa. Kuten jo alussa mainitsin, itsepuolustustilanteita ei juurikaan harjoitella kamppailu-urheilun puolella - niihin keskitytään toisissa lajeissa, joissa taas ei kilpailla urheilumielessä. Minua huvittaa se, että kamppailulajeja harrastamattomilla tai useamman eksoottisen lajin peruskurssisillisalaatin käyneillä vaikuttaa olevan vahvat mielipiteet siitä, mikä laji on paras, tehokkain ja ylivoimaisin. Väitän, että kontaktiin ja fyysiseen mittellöön tottunut kamppailu-urheilun harrastaja on tavallista kansalaista paremmassa valmiudessa ottamaan vastaan mahdolliset väkivaltatilanteet salin ulkopuolella, oli laji mikä tahansa. Parasta on tietysti välttää näihin tilanteisiin joutuminen.

Olen kuullut ties millaisia väitteitä kamppailulajeista: toiset ovat parempia, koska niissä lyödään ja potkitaan. Joidenkin mielestä painiminen on arvatenkin liian homoeroottista, jonkun mielestä bjj on edelleen ylivertainen UFC 1:n takia ja joku taas saattaa viehättyä Han Moo Doon kaltaisista kieltämättä näyttävistä, mutta valitettavasti epärealistisista lajeista. Ehkä huvittavin kuulemani kommentti liittyi judoon. Kommentoija sanoi judon olevan huono laji siksi, koska siinä on säännöt. Siis säännöt! Toivottavasti hänelle ei tule yllätyksenä, vapaaottelussakin on säännöt, jotka toki vaihtelevat liitoittain. Nyrkkeilijä diskataan varmasti, jos hän potkaisee vastustajaansa. Potkynyrkkeilijälle tulee huutia, jos hän heittää vastustajansa kanveesiin. Kamppailulajit eivät ole baaritappelua, vaan urheilua. Se, että miellyttävätkö säännöt kaikkia, on toinen juttu.

Tiettyjen lajien seuraaminen saattaa olla satunnaiselle katsojalle hyvin hankalaaa, jos ei tunne sääntöjä riittävän hyvin. Tässä mielessä vapaaottelu ja ammattinyrkkeily ovat suuren yleisön silmissä helpompia ja yksinkertaisimpia seurattavia, ja monien mielestä myös viihdyttävimpiä Todellisuus on toki karumpi, ja olen itsekin nähnyt hyvin monia tylsiä vapaaottelumatseja. On kuitenkin selvää, että monelle maallikolle vapaaottelu on selkeämpää seurattavaa kuin judo tai paini. Judossa säännöt ja niiden tulkinnat ovat muuttuneet siihen tahtiin, etteivät harrastajatkaan mahda enää pysyä perässä. Ihmettelen silti niitä, joiden mielestä bjj-kisat ovat judoa viihdyttävämpää seurattavaa. Itse tykkään kovasti vääntää matossa, mutta en ole juurikaan jaksanut katsoa bjj-matseja, sillä ne ovat usein aika hidastempoista kuristuksen tai lukon hakemista.

Niille, jotka valittavat jatkuvasti tiettyjen kamppailulajien tylsyydestä, annan kullanarvoisen vinkin: katsokaa WWE:tä! Siellä tulee varmasti komeita heittoja, iskuja tulee ja niitä otetaan vastaan, veri valuu lähes joka matsissa ja mikä tärkeintä, myös tissejä vilahtelee silloin tällöin. Jokaisessa kamppailulajissa on viihdyttäviä matseja, mutta myös tylsää kyttäilyä. Kahden tasaväkisen ottelijan kohdatessa matsit ovat huipputasolla taktisia ja molemmat välttelevät virheitä. Näinhän asia on muissakin urheilulajeissakin - eihän jalkapallossakaan huippujoukkuiden kohtaamiset ole yleensä sellaista maali-iloittelua kuin kotisohvilla toivottaisiin.

Foodprep - ruuat valmihiksi laitan

Muistan lapsuudestani kuinka vanhempani tekivät kerralla ison satsin ruokaa, jota sitten syötiin useampana päivänä peräkkäin. Uskallan väittää, että näin on tehty ja tehdään edelleen monissa perheissä ajan ja hermojen säästämiseksi. Isomman satsin laittaminen kerralla on järkevää ihan kenelle tahansa, ettei kiireisen päivän päätteeksi tartte aina käyttää aikaa ruuanlaittoon. Toki jos haluaa aina tuoretta ravintolatasoista ruokaa, on kokattava jatkuvasti. Luulen, että harva jaksaa tuollaista ruljanssia, ellei satu olemaan todellinen ruuanlaittofanaatikko.

Ruokien valmistaminen isommissa satseissa on siis kaikin puolin fiksua ja elämää helpottavaa. Tämän asian ovat huomanneet myös jatkuvasti elämässään erilaisia uhrauksia tekevät bodarit ja fitnesskissat. Koska fitness- ja bodauselämäntyyliin kuuluu olennaisesti erilaiset englanninkieliset termit, kutsuvat fitnessorientoituneet ihmiset tätä iät ja ajat harrastettua isompien satsien valmistamista kerralla trendikkäästi joko foodprepiksi tai mealprepiksi. Kanaa, jauhelihaa, riisiä ja kasviksia laitetaan valmiiksi muovikippoihin tai pusseihin - tietysti tarkasti punniten, koska raja gainssien ja läskin kertymisen välillä on hyvin häilyvä. Kisadieetillä olevan fitnessmimmin foodpreppaus on luonnollisesti lähes tieteellistä puuhaa, jotta lavalla säteily ei kariudu ainakaan ruokavalioon. Näistä ruokavalmisteluista on toki trendikästä ottaa kuvia someen ja siten osoittaa, kuinka täysillä elää vaativaa fitnesselämää. Edelleen haluan korostaa, että pidän ruokien etukäteisvalmistusta fiksuna juttuna, söi sitten normaalisti, Eat Fat, Stay Fit® -dieettiä noudattaen tai bodyruokaa. Se mistä yllätyin hieman huvittuneena oli se, että törmätessäni ensimmäisen kerran foodprep-ilmiöön vaikutti siltä kuin monen asian harrastajan mielestä kyseessä olisi jokin uusi ja ihmeellinen juttu. Kuten jo sanoin, samaa on tehty iät ja ajat. Sille ei oltu vain aiemmin keksitty trendikästä ja tiettyyn piiriin vetoavaa nimitystä.

Kirjoittajan foodprep aluillaan - 30 prosentin alennuksessa oleet halpiskanankoivet menossa uuniin.

Voi toki olla, että fitnessorientoituneiden ihmisten mielestä foodpreppiä on vain "puhtaiden" ruokien laittaminen Tupperware-astioihin, eikä makaronilaatikon valmistaminen seuraavia päiviä varten täytä foodprepin kriteerejä. Jos asiaa tarkastellaan wannabe-bikini fitness -kisaajan silmin, pitää ruokien olla pääsääntöisesti sitä samaa eli kanaa, riisiä ja parsakaalia. Onneksi sentään osa fitnessväestä käyttää järkeään foodprepin suhteen.

En kiistä, ettenkö itsekin söisi kanansuikaleita, -rintafileitä, jauhelihaa tms. bodyväen hyväksymiä ruokia. Yritän myös tehdä niitä mahdollisimman suuria satseja, jotta joka ilta ei tarvitsisi käyttää aikaa ruuanlaittoon. Ongelmanani on kuitenkin varsinkin iltaisin vain uskomaton nälkä, jonka vuoksi esim. 800 grammaa jauhelihaa menisi kerralla. Pyrin toki jättäämään jotain seuraavalle päivälle, mutta valitettavasti vajaasta kilosta paistettua jauhelihaa tai kanansuikaleita ei riitä syötävää kovinkaan monelle päivälle. Myös kokonaisena paistetut lihakimpaleet hupenevat hetkessä. Sanoisin, että hyvin aktiivisesti urheilevalle tai kuntoilevalle ruokien etukäteisvalmistus ei ole mikään pelastus, kun ruokaa menee joka tapauksessa niin paljon, että sitä joutuu laittamaan hyvin usein. Toki jos on rahaa kuin Rich Pianalla, voi helpottaa elämäänsä tilaamalla valmisruokansa netistä. Right babe?

Foodprepiä tämäkin: porsaan kylkiviipaleita voissa paistumassa.

Vaan kerrallahan ne kaikki menivät - juustomakkaroiden kera.

Norjalaisten astmalääkkeet ja huulirasvat

Vähänkään uutisia seuraavat eivät ole viime päivinä voineet välttyä norjalaishiihtäjätär Therese Johaugin dopingkäryn setvimiseltä. Viimekesäisen Martin Johnsrud Sundbyn astmalääkekohun ohella Johaugin käry on luonut kovan epäilyksen norjalaisten keinoista heidän hiihtomenestyksen apuna. Mikään doping ei korvaa treenikilometrejä eikä omistautumista asialle, mutta norjalaisten ylivoima on mietityttänyt allekirjoittanutta pitkään, ja olen muutenkin aika skeptinen puhtaan urheilun suhteen. Vaikka dopingkäryt ja muut urheiluun liittyvät jutut ovat suuressa mittakaavassa hyvin vähäpätöisiä asioita, olen kuitenkin ollut rehellisesti sanottuna vahingoniloinen norjalaisten käryistä. En todellakaan siksi, että se helpottaisi suomalaisten menestystä tulevalla maastohiihtokaudella. En siksi, että minulla olisi jotain Johaugia vastaan - päinvastoin, pidän näin miehestä näkökulmasta Johaugia oikein mielyttävänä tapauksena (nyt feministit saavat syyn boikotoida tätä blogia naisten esineellistämisen takia). Syy vahingonilooni on se, että norjalaiset ovat huudelleet ylimielisinä paremmuudestaan ja hurskastelleet muiden dopinginkäytöstä, esittäneet pyhimyksiä ja väittäneet menestyvänsä täysin puhtaina. Astmalääkkeiden antaminen terveille urheilijoille ja lääkäreiden erot käryjen jälkeen kertovat jostain aivan muusta. Johaugin dopingiksi leimatun huulirasvan käyttö vahingossa lääkärin virheenä menee täysin "uskokoon ken tahtoo" -sarjaan. On muuten mielenkiintoista, että Johaug saapui tiedotustilaisuuteen meikittömänä, jopa hieman nukkavierun oloisena. Hänet on kuitenkin nähty ladullakin aika meikattuna, joten oliko kyseessä puhdas lisädraaman luominen, säälipisteiden keruu ja maitotilan tyttären väitetyn puhtauden korostaminen?

Kärähtäneen hiihtokuningattaren tuskaa.

Vanhassa blogissani pohdin, tulenko koskaan näkemään norjalaisten joukkokäryä. Sundbyn ja Johaugin käryjä ei voi vielä kutsua joukkokäryksi, mutta sekä miesten että naisten viime talven kärkinimien kärähtäminen kertoo jotain norjalaisten käyttämistä vippaskonsteista. Tavallaan on ironista, että norjalaiset ovat kärähtäneet tavalla, joka vaikuttaa samanlaiselta amatöörien puuhastelulta, mihin Kari-Pekka Kyrö viittasi suomalaishiihtäjien kärähdettyä Lahden MM-kisoissa 2001. Norjalaiset ovat selitelleet selittelemistään, kärähtäneet urheilijat ovat vakuuttaneet syyttömyyttään ja puhtauttaan lehdistötilaisuuksissaan. Sundby sai naurettavan parin kuukauden kilpailukiellon ja aika näyttää, onnistuvatko norjalaiset puljaamaan Johaugille nimellisen kilpailukiellon. Voi kuitenkin olla, että muut kilpailijat suhtautuvat norjalaisiin jatkossa aika penseästi, kuten Ilta-Sanomien toimittaja Pekka Holopainen huomauttaa. Norjalaisten menestys ei ole jatkossakaan uhattuna, vaikka Johaug saisikin pitkän kilpailukiellon, mutta kenties jopa Norjassa herätään pohtimaan kriittisesti keinoja hiihtomenestyksen takana. Jo ennen Johaugin käryä Suomen hiihtomaajoukkueen entinen päävalmentaja, dopingleiman itsekin saanut Pekka Vähäsöyrinki julkaisi norjalaisten puhtauden yksiselitteisen selvästi kyseenalaistaneen avoimen kirjeen. Vähäsöyrinki pitää mahdottomana sitä, että 1990-luvulla norjalaiset olisivat pärjänneet puhtaina EPO-hormonilla doupattuja urheilijoita vastaan.

Norjalainen astmalääke

Norjalaisten käryt saivat runosuoneni sykkimään, ja raapusin oman versioni Juice Leskisen Norjalaisesta villapaidasta. Myönnän, etten ole missään nimessä Juicen veroinen lyyrikko, eikä tämä versio ole helpoin laulettava. Antakaa anteeksi, ja pyydän myös anteeksi Juicelta.

Norjalainen astmalääke (alkuperäiset san.ja säv. Juice Leskinen)

Mies hiihti ladulla näyttäen nopeelta hiihtotrikoissaan.

Niin rennosti lykki ja suksilla potki kohti taas voittoaan.

Epäiltiin huijausta, eipä oo mahista, että ne käryäis.

Jotenkin ihmeellä, oudolla vilpillä, ei ne kiinni jäis.

Piilossa kaikilta lääkärin hoivissa ottivat troppejaan.

Lääkkeitä astmaa ja muutakin vaivaa mukamas torjumaan.

Suomea haukkuivat, Lahdesta puhuivat, minkä vain ehtivät.

Rehdisti vannoivat, saaneensa voittonsa, niin he ain' väittivät.

Hea, hea, hea, hea!

Me doupattiin salaa ja ladulle avun se toi.

Mut kärysi Johaug ja roinasta hyötyikö

Northug vai miks' se vaan ain' dominoi?

Puhuimme doupeista, väittivät tietysti et eivät kusettaneet.

Keuhkot ne heikot ja rohtuneet huulet heit' sanoivat vaivanneen.

Selitti lääkäri, pois pysyy astma, kun ennaltaehkäisee.

Siksi annos on suuri ja kaikki sen saavat, vaik' terveitä ovatkin.

Hea, hea, hea, hea!

Me doupattiin salaa ja ladulle avun se toi.

Mut kärysi Johaug ja roinasta hyötyikö

Northug vai miks' se vaan ain' dominoi?

Olenko fitnesslajien väärinymmärtäjä?

Hyvää lokakuun puoliväliä! Viikot, oikeastaan kuukaudet ovat taas huomaamatta vierineet ilman ajatusteni purkamista tähän blogiin. Ideoita juttuihin riittää kyllä, mutta oma treenaaminen ja  työnteko ovat vieneet aikaa. Koska viime viikonloppuna pullisteltiin ja säteiltiin Lahdessa Nordic Fitness Expon merkeissä, päätin ryhdistätyä. ProBody -lehden päätoimittaja ja bodaus- ja fitnessmaailman hyvin tunteva Tomi Takamaa kirjoitti Lahden fitnessorgioiden jälkeen Iltalehden blogiinsa postauksen otsikolla "Fitnesslajien väärinymmärtäjille". Koska monen mielestä saatan hyvinkin kuulua tuohon joukkoon, päätin lukea Takamaan jutun avoimin mielin ja perustella mahdollisimman objektiivisesti, miksi olen eri linjoilla Takamaan kanssa. Kursivoituina suorat sitaatit Takamaalta.

Väärät ennakkoasenteet?

Toki, jos iltapäivälehtien kommentteja on uskominen, fitness-lajit eivät ole urheilua, vaan ainoastaan perseen keikuttamista, tekoripsiä ja silikonirintoja. 

Heti alkuun Takamaa tuo esille mielipiteensä siitä, että fitnesslajit ovat urheilua siinä missä muutkin. En voi hyvällä tahdollakaan olla tästä samaa mieltä, poikkeuksena ehkä vapaaohjelman sisältävä fitness, jossa tosin painoarvo taitaa edelleen olla enemmän ulkonäöllisissä asioissa. Ulkonäön arvostelu kilpailijoiden paremmuusjärjestyksen rankkaamisessa onkin se syy, miksi en voi pitää fitnesslajeja urheiluna - ne ovat kauneuskilpailu erilaisilla kriteereillä kuin tavalliset missikisat. Tuota lausetta olen toistanut kyllästymiseen asti tässä blogissa, mutta miten muutenkaan asian ilmaisisi? Urheilulajeissa paremmuusjärjestys tulisi ratkaista suoritusten perusteella, eikä ulkonäön. Olen muutenkin usein miettinyt, että voiko kasvoiltaan kauniisti sanottuna ei niin kovin kaunis nainen pärjätä esim. bikini fitness -kilpailussa, vaikka kroppa olisikin huippuluokkaa? Epäilen suuresti, vaikka meikillä saakin hämättyä paljon. Silikonirinnat ovat jokaisen oma asia, mutta selvästi yleisiä bikinikisaajilla. Hiustenpidennykset ja tekoripset vaikuttavat myös olevan lähes pakollinen juttu kisaajille.

Kommenteissa monesti unohdetaan sellainen ”pieni sivuseikka”, että lajin huipuilla ja sinne pyrkivillä on usein takanaan vuosikausien tavoitteellinen treeni.

Iltapäivälehtien kommentit kannattaa yleensä jättää omaan arvoonsa, enkä yleensä juuri vaivaudu lukemaan niitä. Mutta se, että niitä kommentoidaan johtuu siitä syystä, että ainakin Iltalehti on nettisivuillaan tuonut fitnesslajeja aiempaa voimakkaammin esille. Se, että esim. bikini fitnessiä tuodaan jo esille valtamediassa, kertoo jotain ajastamme. Voi toki, olla ettei buumi kestä enää kauaa, mutta ilmeisesti klikkauksia tulee, eiväthän muuten iltapäivälehdet kirjoittaisi nettiin juttuja kyseisistä karkeloista. Samalla tulee väkisin mieleen, että pyritäänkö fitnesslajien asemaan tietoisesti pönkittämään? Suomessakin kilpaillaan monissa maailmalla suosituissa lajeissa, jotka eivät kuitenkaan koskaan pääse iltapäivälehtien nettisivuille. Sen sijaan niin marginaalinen laji kuin bikini fitness ylittää uutiskynnyksen.

Mitä tulee Takamaan mainitsemaan fitnesskilpailijoiden treenitaustaan, uskon monilla olevan takanaan pitkään jatkunut tavoitteellinen salitreeni. Joillakin on varmasti myös taustaa muista lajeista. Mutta valitettavasti somessa näkyy, että monet nuoret naiset ovat menossa kisaamaan hyvin onnettomalla treenitaustalla, mikä herättää kysymyksiä kilpailemisen motiiveista - onko syynä aito halu kilpailla valitsemassaan lajissa vai tarve kuulua johonkin, saada huomiota ja sometykkäyksiä?

Fitnesslajit - riski terveydelle vai ei?

Kommenteista saa myös lukea, että lajin harrastaminen johtaa automaattisesti syömishäiriöön, kilpirauhasen YT-neuvotteluihin ja naisellisuuden menettämiseen.

Asia ei tietenkään ole näin yksinkertainen. Jotkut osaavat treenata ja dieetata fiksummin kuin toiset. Joidenkin kroppa kestää tuota rääkkiä paremmin kuin toisten. Siinä Takamaa on täysin oikeassa, että monessa lajissa vammariski on isompi kuin fitnesslajeissa. Vaikka itse olen päässyt suht vähällä loukkaantumisten suhteen on listallani seuraavanlaisia vammoja: leikkauksen ja pitkän kuntoutuksen vaatinut polven eturistisidevamma, solisluu on mennyt poikki 10-vuotiaana, molempien olkapäiden ac-nivel on saanut osumaa ja nilkan nivelsiteet ovat hajonneet. Pienempää vammaa on vähän väliä. Fiksusti tehtynä fitness- ja kehonrakennustyylinen treenaaminen onkin varmasti turvallisempaa kuin kamppailulajit, laskettelu, alamäkipyöräily, jalkapallo jne. Mutta fitnessin kohdalla terveyteen liittyvät ongelmat ovat toisenlaisia.

Urheilulääkäri Pippa Laukka on esittänyt varsinkin bikini fitness -buumiin kriittisesti suhtautuvia kommentteja, samoin entinen fitnesskisaaja Nora Yrjölä, joka on avoimesti kertonut lajiin liittyvistä negatiivisista kokemuksistaan. Kummankin mielestä ongelmana on naisten hormonitoiminnan sekaisin meneminen sekä syömishäiriöön viittaavat asiat fitnesskilpailijoiden piirissä. Takamaa ei kiistä ongelmaa, mutta pitää sitä lähinnä ammattitaitoisen valmennuksen puutteena. Mielestäni kuitenkin on selvää, että fitnesslajien harrastajien ei kannata vähätellä ongelmia, jos menestynyt entinen kisaaja ja pätevä urheilulääkäri varoittavat niistä. Jokaisen fitnesslajeissa kisaamista harkitsevan kannattaisi ainakin tiedostaa, millaiseen leikkiin on lähtemässä, ja mitä se saattaa aiheuttaa naisen kropalle.

  Kumma kyllä, suuri iltapäivälehtien lukijayleisö unohtaa kuitenkin sen, että fitness-lajit eivät ole ainoa urheilulaji, joiden harrastajat joutuvat tiputtamaan reilusti painoaan. Miten olisi vaikka paini, ammattinyrkkeily tai mäkihyppy? Entäpä baletti, voimistelu ja taitoluistelu? 

Kyllä, monissa lajeissa painoa joutuu vahtimaan ja pudottamaan. Kamppailulajien piirissä tehdään jopa älyttömiä painonpudotuksia, ja tiedän kasvuikäisten junnujenkin pudottaneen painoa kisoihin, mikä on tietysti hullua. Mutta näissä lajeissa painonpudotus voidaan lopettaa, kun on päässyt puntarista läpi. Fitnesslajeissa ja vielä korostetummin bodauksessa pitää olla todella kireässä kunnossa. Varsinkin naisilla kropan vetäminen luonnottoman alhaiseen rasvaprosenttiin on pidemmän päälle terveyden kannalta huono juttu. Takamaa ei mainitse ns. punttimimmi-ilmiöstä: kisojen jälkeen syödään kärjistetysti muutamassa päivässä koko dieetin edestä herkkuja ja kas kummaa, paino on noussut paljon, kroppa lässähtänyt, mutta donitsinhimo säilynyt. Olen itse nähnyt tiukkaan kuntoon itsensä vetäneitä mimmejä, jotka ovat puolen vuoden päästä olleet reilusti pulleammassa kunnossa. Mieli vetää kuitenkin kisalavoille ja pian ollaankin taas kituutusdieetillä. Tällainen jojottelu ei voi olla missään tapauksessa hyvästä.

Fitnesskisaajat - hyviä esikuvia?

Kauneusihanteet ovat muuttuneet. Jonkun mielestä on huolestuttavaa, että jopa 15–16-vuotiaat tytöt alkavat haaveilla bikini fitness -kisoista ja siitä päivästä valokeilassa, jolloin Lahden Messukeskuksen päälavalla kaikki huomio on urheilijoissa, jotka ovat valmistautuneet sitä yhtä päivää varten vuosia. Itse olisin kuitenkin enemmän huolissani niistä nuorista, jotka eivät syö juuri mitään. Kyllä se kana, riisi ja vihannekset neljä kertaa päivässä kuulostaa hieman fiksummalta kuin yksi omena, siivu paahtoleipää ja kuppi teetä. 

Tässä Takamaa on mielestäni pahiten metsässä. Ei 15-16-vuotiaan tytön tarvitse vielä edes tietää bikini fitness -kisoista, vaan harrastaa monipuolisesti liikuntaa ja syödä hyvin. Eikä samanikäisen pojankaan kannattaisi ehkä pitää Jeff Seidin kroppaa tavoitteenaan. En lähde pohtimaan nuorten ulkonäköpaineita sen enempää, mutta toivoisin kuitenkin teinien esikuvien olevan muita kuin fitnesstähtiä tai shortsibodareita. Se on toki hyvä, että kauneusihanteena ei ole enää langanlaiha, mutta ovatko somessa esiteltävät oikeista kuvakulmista otetut fitnessmimmien belfietkään se paras mahdollinen kauneusihanne, puhumattakaan kisalavalla nähdyistä naisista lisävarusteineen ja keinorusketuksineen?  Ja jos puhutaan muista fitnesslajeista ei tarvitse olla kauhean perillä asioista, että näkee monien naistenkin edistäneen kehitystään muillakin tuotteilla kuin lisäravinteilla. Tämä asia tuntuu jäävän monilta huomioitta fitnesshehkutuksen myötä.

Syömättömyys ei ole missään tapauksessa mikään hyvä juttu, mutta onko kanan ja riisin syöminen neljä kertaa päivässä kovinkaan monipuolista ravintoa? Terveellistä kenties, mutta ei monipuolista. Fitnesspiireihin on jostain syystä pesiytynyt käsitys, että on syötävä lähes samoja ruokia jatkuvasti, jotta voi päästä toivottuun kuntoon. Toki jos tykkää syödä pelkkää kanaa, riisiä ja vihanneksia päivästä toiseen, antaa mennä vaan. Mutta minusta on kovin hassua, kun joidenkin mielestä spaghetti bolognesen syöminen menee cheat mealista. En usko tavallisen perusruuan olevan kauhean haitallista fitnesskisaajallekaan.

Antti Heikkilän ja Tomi Kokon ristiretki

Hei vaan kaikki fitnesskissat, crossfit-typyt, shortsitbodarit, kömpelöt lifestyle-kamppailijat ja kaikki raakaruokien vannoutuneet ystävät! Blogi on jäänyt pariksi kuukaudeksi täysin hunningolle, mistä esitän nöyrimmät pahoitteluni. Ideoista ei ole ollut pulaa, vaan mielenkiinto on ollut rehellisesti sanottuna aivan muualla. Kesä- ja heinäkuu menivät potkupallon EM-kisoja katsellessa (väärä voittaja), olemattomia lihaksia pumppaillessa ja onneksi myös ribseistä, makkaroista, jäätelöstä ja muista herkuista nauttiessa. Vältin myös tänä kesänä sukujuhlat, häät ja kaikki muut kissanristiäiset. Mutta kirjoittajan henkilökohtainen elämä tuskin kiinnostaa juuri ketään, joten siirryn asiaan.

Viralliset ravintosuositukset - turmion tiekö?

Alkukesästä katsoin pari tv-ohjelmaa, joissa kummassakin käsiteltiin kriittiseen sävyyn virallisia ravitsemussuosituksia ja ravintoa yleensä: ensin hutkivan journalistin Arman Alizadin Pohjantähden Alla -sarjan ravintoa käsittelevän jakson ja muutama viikko sen jälkeen personal trainer Tomi Kokon 30 päivän ihmiskoe -"dokumentin", jossa on ilmeisesti yritetty jäljitellä Morgan Spurlockin Super Size Me -dokkarin ideaa. Ruutuaikansa maksimoidakseen Kokko esiintyi myös Alizadin ohjelmassa, jossa äänessä oli myös tietysti Suomen johtavaksi ravintoasioiksi perehtyneeksi lääkäriksi itsensä tituleerannut ortopedi Antti Heikkilä, Heikkilän opetuslapseksi ryhtynyt Kikkelis kokkelis -mies Aake Kalliala ja ties mitä biohakkereita. Ottamatta sen enempää kantaa Alizadin ohjelmien tasoon, jatkoi hän ravintojaksossaankin aika lailla samaa kritiikitöntä linjaa kuin surullisenkuuluissassa Cannonball MC -nimellä tuntettua isojen poikien prätkäjengiä käsitelleessä jaksossaan. Sekä Heikkilä että Kokko näkevät viralliset ravintosuositukset mitä suurimpana pahana ihmisten terveydelle ja selittävänä tekijänä niin aikuisiän diabetekselle kuin muillekin sairausksille. Virallisia suosituksia puolustavat henkilöt ja tahot, kuten Pekka Puska ja Mikael Fogelholm vaikuttavat edustavan varsinkin Heikkilälle jotain suurempaa pahaa. Kokko sentään keskusteli ohjelmassaan Fogelholmin kanssa, joka alkuun vaikutti kieltämättä aika happamalta esiintymään Kokon ohjelmassa. En itse syö ravintosuositusten mukaan, mutta en ole myöskään Heikkilän tai Kokon opetuslapsi. Heikkilällä ja Kokolla on seuraajia, jotka paasavat mielellään virallisia ravitsemussuosituksia vastaan, huutelevat silmien avaamisesta ja kehottavat kriittisyyteen. Kriittisyys kuitenkin unohtuu, kun kyseessä on oma guru ja hengellinen johtaja, oli se sitten Heikkilä, Kokko tai esim. joku lasten rokottamista vastustava kauppatieteiden maisteri Pietarsaaresta. Oma guru on aina oikeassa, on vilpitön ja haluaa vain auttaa ihmisiä. Tuleeko kenellekään mieleen uskonlahkot, joissa johtaja vetää seuraajiaan kuin pässiä naurussa? Lisäksi hämmentävänä internet-ajan piirteenä on, että nykyään lähes jokainen voi esiintyä jonkinlaisena guruna varsinkin terveys- ja ravintoasioissa Siinä jäävät yliopistotason tutkijoiden tutkimustulokset kakkosiksi, kun perheenäiti Korsosta liittyy Heikkilä-Kokko-ylistysseuraan!

Tomi Kokko on itse nuorten tasolla Suomen mestaruuden voittanut judoka (ei aikuisissa, kuten hänen nettisivuiltaan voisi päätellä), joka on siirtynyt pt-hommiin ja samalla luonut Lean in five weeks -konseptin (itsehän olen päässyt hemmetin rasvattomaan kuntoon neljässä viikossa, joten oma menetelmäni toimii paremmin). Viimeisen kilpajudokautensa Kokkooli omien sanojensa mukaan jatkuvasti sairaana ja syyttää siitä yksistään ravintoa, mutta onko hänelle tullut mieleen esim. pahan ylirasitustilann tai jopa ylikunnon mahdollisuus? Ravintoon liittyen Kokko on luonut omanlaisensa, ymmärtääkseni paleodieettiin pohjautuvan ruokavalionsa, jossa rasvan määrä kokonaisenergiasta on suuri, mutta esimerkiksi tappavan vaarallisia viljatuotteita vältetään, vaikkei kärsisi keliakiasta. Kokon asiakkaat julistavat 30 päivän ihmiskokeessa kokemuksiaan ihmeellisestä muutoksesta, joka on tapahtunut Kokon valmennukseen ja hänen suosittelemaan ruokavalioon siirtymisen jälkeen.. Mutta ovatko Kokon asiakkaat syöneet virallisten suositusten mukaan ja liikkuneet riittävästi ennen Kokon valmennukseen siirtymistä? Epäilen suuresti. Kuinka moni suomalainen syö edes suurin piirtein suositusten mukaisesti? Todennäköisesti aika harva. Kokon dokumentin kuvottavimmassa ja ylimielisimmässä kohtauksessa hän syö muistaakseni perunaa ja jotain kastiketta, eli tavallista kotiruokaa. Kiroillen Kokko ihmettelee, kuinka ihmiset voivat syödä sellaista ruokaa, kun hänellä on jo parin viikon jälkeen aivan kamala olo, treeni ei kulje ja elämä on muutenkin yhtä tuskaa. Varmaan pimppiäkin saa vähemmän kuin avokadopitoisella ruokavaliolla. Kokko käy myös virallisia ravintosuosituksia vastustavan lääkärin luona tarkkailussa, ja kaikki arvot ovat tietysti aivan viturallaan - painokin on noussut useamman kilon. Missään ei kuitenkaan kerrota, liikkuiko hän yhtä paljon kuin noudattaessaan omaa ruokavaliotaan. Kaiken lisäksi on selvää, että Kokko teki radikaalin ja yhtäkkisen muutoksen ruokailutottumuksissaan. Ei ihmekään, jos tuli vähän huono olo. Mutta kannattaako siitä vetää se johtopäätös, että viralliset suositukset ovat syynä?  Lihastohtori Hulmin Facebook-sivulta löytyy erään tunnetun suomalaisen urheilupersoonan, joka toimi valmentajana Kokon firmassa, kriittinen kommentti Kokon ravinto-ohjelmia kohtaan. Hän toteaa Lean in Five Weeks -konspetissa olleen tavallista, että hiilarien osuus kokonaisenergiamäärästä oli 5-10% ja rasvojen 70-80%. Tämä yhdistettynä yhtäkkiseen kovaan treenaamiseen johti kommentoijan mukaan rasitusvammoihin ja kropan sekaisin menemiseen. Kokko kuitenkin piti kiinni omasta menetelmästään.

Vaikka Kokko julistaa pyhimyksen lailla haluavansa saada aikaan muutoksen miljoonien ihmisten elämässä, luulen rahan kiinnostavan häntä hieman enemmän. Eikä siinä ole mitään pahaa - olenhan itsekin täysiverinen kapitalistiriistäjäporvari, vaikka tosin persaukinen sellainen. 30 päivän ihmiskoe ja tv-esiintymiset ovat oikein hyvää mainosta Kokon bisneksille, jotka kaikesta päätellen sujuvat mallikkaasti. Eli kannattaa miettiä, onko Kokon ainoa motiivi jalo ajatus valaista sumussa kulkevia ihmisiä ja päästää heidät pahasta eli virallisten ravintosuositusten noudattamisesta. Vilkaiskaapa huviksenne myös Heikkilän nettisivuja, josta jää paljon näkemättä, mikäli ei liity johtavan ravitsemuspoppamiehen Terveysklubin jäseneksi. Laatu tietysti maksaa, mutta onneksi Heikkilä on jalomielisyydessään ollut kohtuullinen, jotta neljän lapsen yh-äidilläkin olisi varaa liittyä profeetta Heikkilän kerhoon: ensimmäinen vuosi maksaa vain 294 euroa! Mutta toisaalta edessä on parempi hiilariton, gluteeniton, maidoton elämä Heikkilä ohjaavan käden alla. Eikä siinä vielä kaikki: Heikkilältä löytyy ratkaisuja ikääntymisen aiheuttamien muutoksien ehkäisemiseksi, treenivinkkejä ja ruokareseptejä. Todellinen renessanssiajan yleisnero siis tämä ortopedi!

Syöminen vaikuttaa nykyään olevan perkeleen hankala, jopa uskonnolliset mittasuhteet saava asia. Kokko, Heikkilä ja muut ravitsemusprofeetat saavat monia kelkkaansa ja uskomaan radikaalien muutosten vaikutukseen, vaikka monesti hieman maltillisemmat muutokset riittäisivät. Omalla työpaikallani olen havahtunut kollegan suuren huoleen siitä, kuinka paljon porkkanoita voi syödä, koska ne sisältävät sokeria.  Olen aikaisemminkin sanonut, että jos jokin ruoka-aine aiheuttaa selvästi terveydellisiä ongelmia, ei sitä pidä tietenkään syödä. Mutta kannattaa miettiä, seuraako Heikkilän ja Kokon jalanjälkiä siksi, että he esiintyvät vakuuttavasti ja paasaavat Fogelholmin ja elintarviketeollisuuden välisestä salaliitosta, jolla muka pidetään ihmiset riippuvaisena sokerista. Limpparit, karkit jne. eivät kuulu virallisiin suosituksiin ja uskoakseni ne ovat pidemmän päälle suurempi syy lasten diabetekseen ja ylipainoon kuin viljatuotteet, joita Heikkilä ja Kokko kammoavat yli kaiken. Heikkilän mukaan omenoitakaan ei kannattaisi syödä päivässä yhtä enempää. Ehkä itsellänikin on melkoinen rasvamaksa hedelmien sekakäytön seurauksena.

Koska Kokko syö runsaasti rasvaa ja on kieltämättä hyvässä fyysisessä kunnossa, voisi hänen ajatella edustavan Eat Fat, Stay Fit -ajattelua. Katin kontit! Vaikka Kokko ottaisi kaiken ravintonsa rasvoista, hän ei todellakaan edusta tiimimme henkeä, vaan on enemmin oman elämäntapansa ja valintojensa puolesta saarnaava tyyppi. Kokko tuskin julkisesti myöntää syövänsä Snickers-patukoita, laittavansa Nutellaa pullan päälle ja nauttivansa silloin tällöin niin prosessoitua elintarviketta kuten HK:n sininen. Eat Fat, Stay Fit -elämäntapaan ei kuulu ylenpalttinen ja vainoharhainen suhtautuminen ravintoasioihin. Pidän voista, lihasta ja monista muista Kokon suosimista elintarvikkeista, mutta pidän myös pullasta, ruisleivästä ja perunamuusista nakkikastikkeen kera.

Jos haluatte lukea oikeiden asiantuntijoiden mielipiteitä Heikkilän ja Kokon jutuista, alla on muutama hyvä linkki. Jokainen voi itse tehdä omat johtopäätöksensä näiden kahden herran meuhkaamisesta.



http://www.tervettäskeptisyyttä.net/arman-tasapainoharhan-alla/

http://www.tervettäskeptisyyttä.net/ravitsemussuositukset-vaaralla-puntarilla/

https://www.facebook.com/Lihastohtori/posts/1104923252915080

http://www.vapaasana.net/artikkelit/2014/01/ravintoguru-antti-heikkil%C3%A4-tiede-on-v%C3%A4%C3%A4r%C3%A4ss%C3%A4-mikroaaltouuni-saastuttaa-veden-ja

https://lihastohtori.wordpress.com/2016/05/31/homppa-insuliini/

http://valtsuhealth.blogspot.fi/2016/02/antti-heikkila-ja-loputtomat-asiavirheet.html 

http://www.pronutritionist.net/2014/05/antti-heikkilan-harhainen-hyokkays/

Miehen merkki

Ulkonäköpaineista puhutaan nykyään paljon, eikä aivan suotta. Nuoria naisia pidetään erityisen alttiina median syöttämälle kuvalle siitä, mitkä ovat yleisesti hyväksyttyjä kauneusihanteita. Toisaalta ei ole helppoa nuorilla miehilläkään: pitäisi olla jonkin verran lihasta, rasvaa ei saisi juurikaan olla ja tukankin pitäisi olla muodikkaasti leikattu ja laitettu ojennukseen. Nuoret elättelevät toiveita siitä, että hekin voivat olla kropaltaan kuin fitnessmallit, unohtaen kuitenkin sen, että fitnessmallit sukupuoleen katsomatta ovat kuvissa photoshopattuja, ja ovat usein kuntoaan viimeistelläkseen käyttäneet muitakin kuin sallittuja lisäravinteita. Itse kullakin on varmasti jonkinlaisia ulkonäköpaineita, jopa kaltaisillani ikälopuilla. Omalla kohdallani suurin ulkonäköön liittyvä ongelma ei kuitenkaan ole vatsalihasten jääminen piiloon rasvakerroksen alle, hauisten olemattomuus, etureiden sviipin täydellinen puuttuminen tai pienet pakaralihakset, jotka eivät kiinnitä edes pubiruusujen huomiota Pihlajamäen ostarin räkälöissä.

Jokaisella meistä on varmasti hetkiä, jolloin jonkin pienen asian takia tuntee itsensä vähän huonommaksi tai vähäpätöisemmäksi kuin muut. Lapsena kauheinta oli, kun ei saanut niitä leluja, joita muilla oli. Lukiossa sain laulukokeesta (kyllä, meillä oli lukiossa sellainen) ysin. Olin oikein tyytyväinen ja hämmästynyt "saavutuksestani", mutta nopealla kyselyllä selvisi, että suurin osa ryhmästä oli saanut kympin hoilaamisesta. Omalla arvosanallani ei ollutkaan juuri mitään arvoa. Välillä tulee mentyä johonkin tilaisuuteen luullen, että oma rento pukeutuminen on ihan riittävä, mutta paikalle saavuttuasi olet huomannut muiden olevan huomattavasti särmemmin pukeutuneita. Joillain on ehkä kokemusta siitä, millaista on olla ainoa poikamies illanistujaisissa, joissa on paikalla vain pariskuntia. Osa ihmisistä on lahjattomia muutenkin kuin jouluna. Onneksi minulla ei ole omakohtaista kokemusta siitä, millaista on olla tykkimies jääkärien joukossa, mutta uskon sen olevan kuitenkin kamalaa ja itsetuntoa raapivaa. Mitkään edellä esitetyistä surullisista asioista eivät ole kuitenkaan läheskään niin traagisia kuin olla kukkakaalikorvaton kamppailija!

Monien kamppailulajipiirien ulkopuolisten mielestä kukkakaalikorvat ovat rumannäköiset, mutta he eivät ymmärrä, että kyseessä on ikuinen merkki, joka kertoo henkilö kuuluvan johonkin suurempaan maailmanlaajuiseen veljeskuntaan. Terveyden kannalta on toki aina parempi, jos kukkakaalikorvia ei tule, mutta kukkakaalikorvattomana kamppailijana saa kuulla jatkuvasti siitä, ettei ole treenannut tarpeeksi kovaa. Lisäksi kukkakaalikorvaton kamppailija kokee helposti, ettei kuulu joukkoon. Minä olen harrastanut surkeaa räpeltämistäni vääntämisen parissa jo parikymmentä vuotta vailla kummempia saavutuksia. Lahjattomuuteni urheilun saralla on paljon helpompi kestää kuin se, että korvani ovat kuin pikkulapsella. Osumaa on tullut korviin ja korvanlehti on ollut mustelmilla, mutta minkäänlaista turvotusta ei ole koskaan tullut. Joillain on jo vuoden-parin treenaamisen jälkeen korvat aivan rutussa, joten tässäkin asiassa pätee se, ettei maailmassa ole tippaakaan oikeudenmukaisuutta. En kuitenkaan hakkaa korviani vasaralla tai laita niitä puristuksiin ruuvipenkin väliin, sillä ne olisivat huijausta. Vaikka olenkin ajoittain potenut vakavaa eksistentiaalista kriisiä kukkakaalikorvattumuuteni takia, olen hyväksynyt asian ja yritän jatkaa parhaani mukaan eteenpäin. Onneksi minulla on jokunen kohtalotoveri, joilta saan vertaistukea; terapialle en ole vielä nähnyt tarvetta. Kenties Kela tulee tulevaisuudessa myöntämään kukkakaalikorvattomille kamppailijoille korvauksia henkisistä kärsimyksistä.

Tasan eivät mene onnen lahjat!

Maidoton ja gluteeniton - onko kaikkien pakko?

Minulle vinkattiin äsken sosiaalisessa mediassa pyörivästä arkiruokahaasteesta, jossa ihmiset haastavat toisiaan ottamaan kuvia tekemistään ruuista. Kuvia varten annokset ovat tietysti huolellisesti aseteltuja, koska eihän Instagramiin kehtaa laittaa rahvaanomaisia kuvia. Pöytäliinat ovat viiden lapsen perheessäkin kumman vaaleita ja lautaset ovat hienointa mahdollista desingia. Mutta mikä tärkeintä, pitää trendien aallonharjalla surffaavan perheenäidinkin noudattaa maidotonta ja gluteiinitonta ruokavaliota. Asiaan kuuluu tietysti sekin, että kaikki on niin luomua tai lähiruokaa kuin olla ja voi, lihat ostetaan suoraan tuottajilta ja kasvikset haetaan torilta, jos ei omaa kasvimaata ole. Tämän tien valinneet taitavat olla trendikkäitä kaupungeissa asuvia, joiden tulot sallivat tuollaisen hifistelyn. Epäilen, ettei kauhean monella korkeintaan keskituloisilla lapsiperheiden vanhemmilla ole varaa ihan noin kovaan kikkailuun.

Kuten fitnessmimmitkin, saavat arkiruokahaasteeseen osallistuvat niinkin yksinkertaisen ruuan kuin puuron kuulostamaan jotenkin niin ihmeelliseltä, kun se on gluteenitonta. Syön itsekin harva se aamu puuroa, mutta kyseessä ei ole sentään niin ihmeellinen asia, että minun pitäisi ilmoittaa siitä somessa. Ja uskokaa tai älkää, laitan myös runsaasti marjoja päälle siksi, että ne saavat puuron maistumaan paremmalle. Onhan niissä ties mitä hyviä vitamiineja jne., mutta ensisijaisesti käytän niitä puuron ja rahkan kanssa maun takia.  Gluteeniton kaurapuuro sen sijaan vaikuttaa olevan joku ihmeruoka tavalliseen puuroon verrattuna.

Gluteenin lisäksi jotkut ravintogurut, itseoppineet personal trainerit, luolamies-crossfittaajat ja kaikkitietävät fitnessmimmit ovat julistaneet maidon pannaan. Kuten olen aiemmassa postauksessani kirjoittanut, on gluteeniton ja maidoton ruokavalio hyvä vaihtoehto silloin, jos edellä mainitut aiheuttavat ongelmia terveyden kannalta. Esimerkiksi kalalle allerginen jättää luonnollisesti kala-aterian väliin ja syö jotain muuta. Jokainen syököön puolestani niin gluteenitonta ja niin maidotonta ruokaa kuin haluaa, mutta miksi sitä tarvitsee julistaa sen kummemmin? Osa maidottomaan ruokavalioon siirtyneistä hehkuttaa vatsan toimivan paljon paremmin ja muutenkin voinnin parantuneen. Kun heiltä kysytään aikaisemmin juotua päivittäistä maitomäärää, on vastauksena usein "pari-kolme litraa päivässä". Eli taas mennään ääripäästä toisen, kuten nykyään kuuluu. Sama leivän ja viljatuotteiden suhteen: ei ruisleipääkään ole ehkä fiksua syödä kymmentä palaa joka aterialla, mutta ei siitä tarvitse kokonaan luopuakaan, jos ei ole esim. keliaakikko.

Mielenkiintoista tässä ilmiössä on se, että ihmiset muuttavat ruokavaliotaan radikaalisti, julistavat sen aikaansaamaa onnea ja autuutta, mutta kuvista päätellen eivät ole sen kummemmassa kunnossa kuin aikaisemminkaan. Unohtuiko kenties liikunta vai onko maidottomalla ja gluteenittomalla ruokavaliolla niin kovassa huudossa päällä, että sitä on pakko hehkuttaa joka tapauksessa? Vuosia takaperin itseäni huvitti kovasti, kun karppauksesta tuli muotia, jonka seurauksena kaupoissa myytiin karppausleipää, voin kysyntä kasvoi kovasti, ja ihmiset kumarsivat karppausmessias Antti Heikkilän kuvalle. Eräällä keskustelupalstalla nuori karppaajamimmi vauhkosi hiilarien epäterveellisyydestä ja tottakai oman ruokavalionsa ylivertaisuudesta. Sama mimmi kuitenkin poltti tupakkaa, biletti kovasti ja treenasi aika vähän. Karppaus oli ja meni, mutta onneksi ruokavaliohurahtajille on vaihtoehtoja tarjolla. Ei muuta kuin kokeilemaan kehon puhdistavaa ruokavaliota! Ja mikään ruokavalio ei toimi, jos joka päivä ei tule vähintään viittä ruokakuvaa Instagramiin. Perheenäiti kertoi siirtyneensä maidottomaan ruokavalioon ja siksi aamukahvikin on munalattea. Hyvä, että munaa on edelleen tarjolla...

                                                                            

Eikö fitnessintoilijoille kelpaa tavallinen kotiruoka?

Olen myös jonkin verran selaillut fitnessmimmien ja bodarien blogeja, ihmetellen kovasti heidän käsitystään monipuolisesta ja terveellisestä ruokavaliosta. Tietysti kaikki eivät ole onneksi yhtä hurahtaneita kuin toiset, mutta varsinkin monilla fitnessintoilijoilla käsitys terveellisestä ja monipuolisesta ruokavaliosta on aika suppea. Pääruokana syödään aina kanaa, riisiä ja parsakaalia, ehkä joskus jauhelihaa. Ymmärrän kyseisten lajien vaativan tiukkaa ruokavaliota kisoihin valmistautuessa, mutta monella offseasonin ruokavalio näyttää yhtä suppealta. Joskus tuntuu hieman huvittavalta, että minä taidan syödä enemmän kasviksia kuin bodarit, jotka hehkuttavat syövänsä puhdasta ja terveellistä ruokaa. Olen aina ihmetellyt sitä, miksi porsaanliha on fitnesspiireissä jonkinlaisessa pannassa. Eihän esim. porsaan sisä- tai ulkofileessä ole edes kovinkaan paljoa rasvaa.

Vaikka tykkään todella paljon hampurilaisista, pizzasta, snägäriruuasta ja mitä hienommista kovan rasvan ja nopeiden hiilareiden yhdistelmistä, myönnän auliisti pitäväni myös perinteisestä kotiruuasta. Nykyään vaikuttaa siltä, että nämä ruuat ovat joidenkin mielestä lähes epäterveellisiä, eikä niitä pitäisi syödä kuin satunnaisesti. Siis sellaiset ruuat kuten siskonmakkarakeitto, nakkikastike, karjalanpaisti ja perunamuusi, makaronilaatikko, hernekeitto, porsaankyljykset, jauhelihakastike ja pasta jne. Toki näilläkin ruuilla saa itsensä lihotettua - milläpä ei saisi. Mutta käsittääkseni liikkuva ihminen voi syödä kyseisiä ruokia ilman kamalaa huolta rapistumisesta, kunhan määrät ovat oikeanlaisia suhteessa kulutukseen. En usko, että kovin moni huippu-urheilija joutuu potemaan huolta lihapullien ja perunoiden syömisestä - vaikka lihapullissa onkin yleensä hieman jauhoja ja perunassa lähes tappavan vaarallista tärkkelystä.

                                                                                 Mieluummin välillä tätä kuin pelkkää kanaa ja riisiä joka päivä!
 

www.kotikokki.net/media/cache/large/recipeimage/large/52d6e261d074a9ec0e0d1389/original.jpg