Miehen merkki

Ulkonäköpaineista puhutaan nykyään paljon, eikä aivan suotta. Nuoria naisia pidetään erityisen alttiina median syöttämälle kuvalle siitä, mitkä ovat yleisesti hyväksyttyjä kauneusihanteita. Toisaalta ei ole helppoa nuorilla miehilläkään: pitäisi olla jonkin verran lihasta, rasvaa ei saisi juurikaan olla ja tukankin pitäisi olla muodikkaasti leikattu ja laitettu ojennukseen. Nuoret elättelevät toiveita siitä, että hekin voivat olla kropaltaan kuin fitnessmallit, unohtaen kuitenkin sen, että fitnessmallit sukupuoleen katsomatta ovat kuvissa photoshopattuja, ja ovat usein kuntoaan viimeistelläkseen käyttäneet muitakin kuin sallittuja lisäravinteita. Itse kullakin on varmasti jonkinlaisia ulkonäköpaineita, jopa kaltaisillani ikälopuilla. Omalla kohdallani suurin ulkonäköön liittyvä ongelma ei kuitenkaan ole vatsalihasten jääminen piiloon rasvakerroksen alle, hauisten olemattomuus, etureiden sviipin täydellinen puuttuminen tai pienet pakaralihakset, jotka eivät kiinnitä edes pubiruusujen huomiota Pihlajamäen ostarin räkälöissä.

Jokaisella meistä on varmasti hetkiä, jolloin jonkin pienen asian takia tuntee itsensä vähän huonommaksi tai vähäpätöisemmäksi kuin muut. Lapsena kauheinta oli, kun ei saanut niitä leluja, joita muilla oli. Lukiossa sain laulukokeesta (kyllä, meillä oli lukiossa sellainen) ysin. Olin oikein tyytyväinen ja hämmästynyt "saavutuksestani", mutta nopealla kyselyllä selvisi, että suurin osa ryhmästä oli saanut kympin hoilaamisesta. Omalla arvosanallani ei ollutkaan juuri mitään arvoa. Välillä tulee mentyä johonkin tilaisuuteen luullen, että oma rento pukeutuminen on ihan riittävä, mutta paikalle saavuttuasi olet huomannut muiden olevan huomattavasti särmemmin pukeutuneita. Joillain on ehkä kokemusta siitä, millaista on olla ainoa poikamies illanistujaisissa, joissa on paikalla vain pariskuntia. Osa ihmisistä on lahjattomia muutenkin kuin jouluna. Onneksi minulla ei ole omakohtaista kokemusta siitä, millaista on olla tykkimies jääkärien joukossa, mutta uskon sen olevan kuitenkin kamalaa ja itsetuntoa raapivaa. Mitkään edellä esitetyistä surullisista asioista eivät ole kuitenkaan läheskään niin traagisia kuin olla kukkakaalikorvaton kamppailija!

Monien kamppailulajipiirien ulkopuolisten mielestä kukkakaalikorvat ovat rumannäköiset, mutta he eivät ymmärrä, että kyseessä on ikuinen merkki, joka kertoo henkilö kuuluvan johonkin suurempaan maailmanlaajuiseen veljeskuntaan. Terveyden kannalta on toki aina parempi, jos kukkakaalikorvia ei tule, mutta kukkakaalikorvattomana kamppailijana saa kuulla jatkuvasti siitä, ettei ole treenannut tarpeeksi kovaa. Lisäksi kukkakaalikorvaton kamppailija kokee helposti, ettei kuulu joukkoon. Minä olen harrastanut surkeaa räpeltämistäni vääntämisen parissa jo parikymmentä vuotta vailla kummempia saavutuksia. Lahjattomuuteni urheilun saralla on paljon helpompi kestää kuin se, että korvani ovat kuin pikkulapsella. Osumaa on tullut korviin ja korvanlehti on ollut mustelmilla, mutta minkäänlaista turvotusta ei ole koskaan tullut. Joillain on jo vuoden-parin treenaamisen jälkeen korvat aivan rutussa, joten tässäkin asiassa pätee se, ettei maailmassa ole tippaakaan oikeudenmukaisuutta. En kuitenkaan hakkaa korviani vasaralla tai laita niitä puristuksiin ruuvipenkin väliin, sillä ne olisivat huijausta. Vaikka olenkin ajoittain potenut vakavaa eksistentiaalista kriisiä kukkakaalikorvattumuuteni takia, olen hyväksynyt asian ja yritän jatkaa parhaani mukaan eteenpäin. Onneksi minulla on jokunen kohtalotoveri, joilta saan vertaistukea; terapialle en ole vielä nähnyt tarvetta. Kenties Kela tulee tulevaisuudessa myöntämään kukkakaalikorvattomille kamppailijoille korvauksia henkisistä kärsimyksistä.

Tasan eivät mene onnen lahjat!