EatFatStayFit - virallinen antifitnessblogi

Fitnessbuumia toisesta näkökulmasta katsovan entisen himotreenaajan mietteitä ja erilaisia ruokavinkkejä. Ajoittain käsittelyssä myös muu urheilu.

tiistai 30. toukokuuta 2017

Bikini fitnessin suosion syyt

Terve pitkästä aikaa! Taas on kulunut pari kuukautta viimeisestä postauksestani, joten eiköhän ole jo korkea aika kirjoitella uutta juttua. Bikini fitness on taas ollut esillä julkisuudessa huhtikuussa käytyjen Fitness Classic -kilpailujen ja erioten Ylen esittämän Muodonmuutoksia-dokumentin myötä. Ja ehtihän Arman Alizadkin sivuta bikini fitnessiä Pohjantähden alla -sarjassaan. Katsoin itse Muodonmuutoksia-dokkarin ja seurasin hieman sen aiheuttamaa reaktiota fitnesspiireissä, mikä ei arvatenkaan ollut ilahtuneen hyväksyvä. En itsekään pitänyt dokumenttia erityisen objektiivisena, mutta se toi aika hyvin esille juttuja, joita jokaisen bikini fitness -kisoista haaveilevan kannattaisi miettiä.



Ohimenevä muoti-ilmiö vai pysyvä trendi?


Suomessa bikini fitness -kilpailuja on järjestetty vasta muutaman vuoden ajan, mutta osallistujamäärät ovat kasvaneet tasaisesti ja lajin suosio nossut. Siinä missä vielä kymmenen vuotta sitten moni salimimmi haaveili lavasäteilystä body fitness -sarjoissa, sekoitti bikinin tulo lajivalikoimaan pakan täysin. Tämän kevään Fitness Classicissa bikini fitness sarjoja löytyi lähes jokaiselle: junioreille, aloitteilijoille, masterseille eli yli 35- ja yli 45-vuotiaille ja vielä yleinen sarja. Joissain sarjoissa oli jopa kolme eri pituusluokkaa, joihin kaikkiin riitti osallistujia. Tällainen suosio kertoo siitä, että bikini fitness on selvästi se juttu, joka motivoi heitä treenaamaan ahkerasti ja noudattamaan tiettyä ruokavaliota. Bikini fitness -kisaajat kuten Anna Virmajoki ovat tietyn porukan idoleita ja heillä on kohtalaisen paljon seuraajia esim. Instagramissa.

Keskustelu nuorten naisten ulkonäköpaineista ja kauneusihanteiden vääristymisestä ovat vähän väliä tapetilla. Joidenkin mielestä bikini fitnessin suosio on ennen kaikkea positiivinen seuraus siitä, että terveelliset elämäntavat ja säännöllinen treenaaminen ovat vihdoin ajaneet ohi ajasta, jolloin naisen tuli olla yksinkertaisesti laiha. On erittäin hyvä juttu, että niin miehet kuin naiset pitävät huolta kunnostaan ja kehoistaan. Mutta bikini fitness -buumissa on paljon juttuja, joihin suhtaudun kyseenalaistaen. Ensinnäkin lajin vetovoima näyttää johtaneen siihen, että moni vasta salilla aloitteleva nuori mimmi on jo täyttä häkää menossa kohti kisalavoja sen enempää miettimättä. Tämä onkin itseäni eniten askarruttava kysymys: osallistutaanko kisoihin siksi, että sitä todella halutaan vai siksi, että se on nyt niin muotia keikistellä lavalla? Todella monelle nuorelle ja itse asiassa vanhemmallekkin naiselle bikini fitness -harrastus vaikuttaa olevan myös oiva keino tuoda itseään esille somessa. En tietenkään voi kuin arvella naisten motiiveja postailla jatkuvasti melkein samanlaisia kroppakuvia Instagramiin, mutta todennäköisesti osalla kyseessä on hyväksynnän hakeminen ja oman itsetunnon pönkittäminen tykkäysten avulla. En väitä, että kaikki hakevat näitä asioita, mutta monelle se vaikuttaa antavan lisäbuustia jatkaa valitsemallaan tiellä.

Yksi syy bikini fitnessin suosioon lienee se, että esim. body fitnessiin verrattuna kilpailemaan voi lähteä lyhyemmällä treenitaustalla. Mahtaako suosioon vaikuttaa sekin, että monelle nuorelle naiselle lavalla esiintyminen voi olla eräänlainen "prinsessapäivän" muoto meikkeineen, biksuineen, hiusjuttuineen, rakennekynsineen jne.? Tämäkin on vain allekirjoittaneen arvailua, joten oikaiskaa, jos olen ihan hakoteillä.
 
Bikini fitness -kilpailijat korostavat myös usein haastatteluissa lajin kurinalaisuutta ja haasteellisuutta. En ole mikään ihmisen biologian ja fysiologian asiantuntija, mutta on selvää, että kroppa joutuu kisadieetin aikana aika äärimmilleen. Muodonmuutokisia-dokkarissa näkyi hyvin selvästi, miten nälkiintyneiltä naiset näyttivät hieman ennen kisoja, ja väsymys paistoi heidän kasvoiltaan. Jos bikini fitness -kropan ajatellaan olevan miesten silmissä naisen unelmavartalo, eivät nuo mimmit näyttäneet mielestäni kovinkaan houkuttelevilta selvästi törröttävine kylkiluineen. Kisavärin maalaamisen ja meikkaamisen jälkeenhän naiset ovat kuin aikuisviihde-elokuvasta, joten kontrasti on aikamoinen. Mutta ulkonäköä paljon isompi juttu on se, miten kisadieetti saattaa sotkea naisten hormonitoiminnan totaalisesti. Tästä löytyy googlettamalla ihan riittävästi entisten kisaajien omakohtaisia kokemuksia, joten en paasaa aiheesta sen enempää. Kaikesta huolimatta näyttää siltä, ettei bikini fitness ole kuolemassa pois, vaan uusia kisaajia tulee jatkuvasti. Ottakaa kuitenkin arvon wnb-fitnesspimut huomioon, mitä valtakunnan fitnessjulkkiskin totesi hiljattain lajistaan.

Oma lukunsa on se, että Iltalehden nettisivuilla uutisoidaan jonkin verran fitnesskilpailuiden tuloksia ja etenkin bikini fitness -kilpailijoiden taustoista eräänlaisina tuhkimotarinoina. Milloin hehkutetaan neljän lapsen äidin kuntoa ja milloin yli nelikymppistä kisaajaa. Hieno homma, että he jaksavat treenata ja pitää itsensä kunnossa muun elämän ohessa tai siitä huolimatta, mutta vastaavanlaisia arjen sankarittaria löytyy muidenkin lajien piiristä. Ehkei vaan  ole yhtä muodikasta kirjoittaa juttua äidistä, joka pysyy kovassa kunnossa hiihtämällä ja uimalla.
  

  Tähän verrattuna allekirjoittaneen omat treenit ovat ihan sunnuntaijumppailua -  paperia, kuten eräs lajinsa SM-kultamitalisti sanoisi.



 

Kauneuskilpailu toisin kriteerein


Erityisesti bikini fitnessin rinnastaminen urheiluun saa niskavillani nousemaan, sillä minun näkökulmastani se on kauneuskilpailu omilla kriteereillään. Siteraaus Suomen Fitnessurheilu ry:n sivuilta:

Kilpailu on tarkoitettu itseään kunnossa pitäville naisille, joilla on terveelliset elämäntavat. Kilpailijoilla ei saa olla liikaa lihasmassaa tai -erottuvuutta. Kehon pitää olla urheilullisen ja terveen näköinen. Ylä- ja alakehon pitää olla oikeassa suhteessa toisiinsa nähden ja arvostelussa otetaan huomioon myös kasvot ja hiukset. (http://suomenfitnessurheilu.fi/saannot/bikinifitness/)

Urheilussa suoritus on se, joka ratkaisee tuloksen, eivät ulkoiset tekijät. Näin ollen bikini fitness on minusta hyvin kaukana varsinaisesta urheilusta. Kyllä, dieettaaminen on rankkaa ja treenaaminenkin on kurinalaista, mutta silti se ei vaikuta mielipiteeseeni. Sama koskee myös muita kehonesittelylajeja.  Mitä tulee bikini fitness -poseerauksiin, ovathan ne aikamoista pakaroiden tyrkyttämistä, mutta mikäs siinä. Tyrkyttäisipä joku minullekin.

Urheilullisen ja terveen näköisestä kehosta jokainen voi olla montaa mieltä. Minusta kovinkaan moni bikinikisaaja ei lavakunnossa näytä erityisen terveeltä tai urheilulliselta. Hiukan korkeammissa rasvoissa tilanne on toki erilainen ja silloin nämä naiset näyttävät uskoakseni monien mielestä paremmilta. Mitä tulee urheilulliseen naisvartaloon, itse tykkään enemmän esim. pikajuoksijanaisten tai hyppylajien edustajien vartaloista. Mikä hienointa, heidän lajeissaan mitataan suorituskykyä, ei pelkkää ulkonäköä.

Jos tämän luettuanne haaveilette edelleen fitnesskisoista, seuraavassa kirjoituksessani annan kullanarvoisia vinkkejä jokaiselle aloittelevalle fitnessmimmille.





sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Instagramin täydelliset fitnesspariskunnat

Edellisestä postauksestani on vierähtänyt tovi, joten näin rantakuntoon valmistavan treenikauden alkaessa hiljalleen käsillä ajattelin aktivoitua tämän blogin päivittämisen suhteen. Kirjoittajan omat treenit ovat olleet lähinnä salilla juttelemista ja jonkinlaista nimellistä kuntoilua, mutta onneksi ruoka on maistunut. Tällä kertaa jaarittelen niitä näitä sosiaalisessa mediassa ja erityisesti Instagramissa fitnesshenkisiä parisuhteitaan esitteleviä ihmisiä.

Aitoa onnea vai kulissia?

 

Tämä kirjoitus voisi koskea monilta osin koskea muitakin kuin ahkerasti salilla treenaavia ja tuloksiaan somessa esitteleviä pariskuntia, sillä hyvin moni nuori tai nuorehko ihminen osoittaa nykyään eri tavoin, kuinka hyvin elämässä pyyhkii. Eikä siinä mitään, hienoahan se on, jos ihmisillä menee näinä aikoina hyvin. Sekin on oikein hienoa, että ihmiset löytävät rinnalleen toisen sopivan yksilön, jonka kanssa elämä on astetta mukavampaa. Kyse on kuitenkin siitä, esittävätkö tietyt pariskunnat elämänsä olevan jotain sellaista, mitä se ei välttämättä oikeasti ole. Täydelliset fitnesspariskunnat eivät ainoastaan jaa elämässään kuntosaliharrastusta ja ns. terveellisiä elämäntapoja, vaan somepostauksista päätellen he matkustelevat jatkuvasti luksuskohteisiin, koti on aina viimeisen päälle kunnossa, integroitu jääkaappi on täynnä parasta mahdollista sisäfilettä ja autokin on keskimääräistä hienompi. Nämä pariskunnat ovat tietenkin myös ulkonäöltään todellisia unelmapareja. Oma lukunsa ovat naisen kaverit, jotka ylistävät pariskunnan elämän ihanuutta kaikin mahdollisin tavoin ja kuorruttavat siirappista sanomaansa kymmenillä hymiöillä.

Fitnesspariskunnilta tulee yhteisiä treenipostauksia, kuvia käsi kädessä tehdyistä lisäravinnetilauksista ja toki kuntokuviakin, joissa mies on kireä kuin viulunkieli ja naisen persen ja tissit saavat kuolan valumaan yhden sun toisen miehen suusta. Näitä kuvia maustetaan sitten ihanilla hashtageilla, kuiten #swolemate ja #fitcouple. Jos pariskunnalla on lapsia, on heidänkin elämänsä täydellistä mahtavine harrastuksineen jne. Täydellistä elämäänsä esittelevien ihmisten kuvia katsellessa kannattaa kuitenkin muistaa, että heilläkin on omat haasteensa ja murheensa: kuvitelkaapa sitä paskan hajua, joka leijuu fitnesspariskunnan kämpässä runsaan heraproteiinin käytön seurauksena! Nämä pariskunnat eivät ota koskaan kuvia todellisesta arjestaan, johon kuuluvat mm. treenivaatteiden jatkuva peseminen, loputtomat kauppareissut ja dieetillä nälästä johtuva jatkuva tiuskiminen.

Yleisesti ottaen jatkuva onnen esittäminen herättää ainakin minun kyynisessä mielessä vain epäilyksen siitä, onko kaikki todella niin loistavasti kuin somepäivitykset antavat ymmärtää. Täydellisten fitnesspariskuntien kuvista heijastuu välillä hyvin kova suorittaminen -on oltava kovassa kunnossa, kumppanin tulee olla parasta a-luokkaa ja työnkin pitäisi olla mielellään keskimääräistä paremmin palkattua. Jos ihminen oikeasti nauttii tuollaisesta elämäntyylistä, ei siinä ole mielestäni mitään väärää. Mutta jos "täydellisen elämän" esitteleminen johtuu vaikkapa omasta epävarmuudesta tai tarpeesta pitää yllä epämääräisiä kulisseja tai vastahakoisuudesta myöntää asioiden todellinen laita, ollaan hankalalla tiellä. Varmasti yksi sun toinen tietää pariskuntia, joilla asiat eivät ole ihan yhtä auvoisesti kuin he antavat somessa ymmärtää, oli sitten kyseessä fitnesspariskunta tai ei.

Fitcouple - somen ideaalipariskunta


Kuvassa blogin kirjoittaja esittelemässä täydellistä fitnesskissaansa, joka on aina samassa kunnossa kuin kuvassa. #loveofmylife <3
  
Siinä missä muutama vuosikymmen sitten ideaalina oli pariskunta, jossa mies hankkii elannon ja nainen hoitaa kotia, on nyt somen maailmassa kärjistetysti sanottuna ihanteena ahkerasti treenaava ja hyviä tuloksia saavuttava pariskunta. On ihan ymmärrettävää, että fitnessorientoituneet ihmiset pariutuvat keskenään samanlaisesta elämäntyylistä johtuen, mutta tarvitseeko tuon elämäntyylin olla tavoitteena jokaiselle? Vastaukseni on ei, enkä usko kovinkaan monen jaksavan pidemmän päälle hc-fitnesshössötystä.

Tiettyjen ihmisten vähän väliä jakavat #fitcouple-kuvat antavat allekirjoittaneelle sen mielikuvan, että kuvan jakavalla on tarve esitellä "saalistaan". Tämä on ehkä yleisempää nuoremman polven somettajilla, mutta ei tuo ole tuntematon juttu nelikymppisillekään. Ymmärrettävästi monelle voi olla vaikeaa olla esittelemättä koko maailmalle uutta kumppaniaan, joka on ulkoisesti täysosuma - miettikää vaikka naista, joka onnistuisi saamaan kumppanikseen kaltaiseni spartalaisen soturin reinkarnaation. Pakkohan hänen olisi esitellä täysosumaansa niin Facebookissa, Instagramissa kuin Snapchatissakin.

Fitnessbuumin takia salitreeni on ollut muutaman vuoden pinnalla ja moni haluaa päästä tietynlaiseen kuntoon. Monista on varmasti hienoa treenata yhdessä kultamussukan kanssa ja syödä illalla yhdessä kanaa, riisiä ja ylikeitettyä parsakaalia. On luonnollisesti helpompaa elämää ihmisen kanssa, jolla on samanlaiset harrastukset ja intohimot kuin täysin erilaisen ihmistyypin. Mutta tarviiko yhteisistä salitreeneistä ja proteiinipatukkatilauksista tehdä niin kamalan erikoista juttuja somessa? Arvoisat lukijat, tuleeko teille äkkiseltään mieleen kovinkaan montaa kuvaa, joissa hashtageina olisi vaikka #nordicwalkingcouple, #joggingcouple, #bowlingcouple, #footballcouple tai #huntingcouple? Varmasti näitäkin on, mutta huomattavasti vähemmän kuin fitcoupleksi itseään nimittäviä. Siinä ei ole mitään vikaa, että pareilla on yhteistä tekemistä, mutta rajansa kaikella hehkutuksella.

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Nimimerkin takaa kirjoittelusta

Miksi en kirjoita blogia omalla nimelläni?


Olen saannut kuulla tämän blogin herättäneen närkästystä etenkin sen osalta, että otan asioihin kantaa nimimerkin takaa, eikä kuvissakaan näy naamaani. Lyhyesti ja yksinkertaisesti en koe, ettenkö voisi käsitellä näitä asioita nimimerkin takaa - fitness, CrossFit, treenaaminen ja ruokavaliot eivät ole niin vakavia asioita, että mielipiteet niistä pitäisi tuoda esiin omalla nimellä. Minä en ole minkäänlainen auktoriteetti treenaamisen ja ruokavalion suhteen, enkä ole mielestäni missään vaiheessa väittänytkään niin. En ole antamassa minkäänlaista tieteellistä kontribuutiota sen enempää treeni- kuin ravintokeskusteluihin. Jos jollekin juttuni mm. fitnessvouhotuksesta tai ruokavalioihin uskonnollisella hurmoksella suhtautuvista ovat liikaa, sitten ovat. Juttuni ovat enimmäkseen käsitelleet fitnessbuumin ympärillä liittyviä asioita yleisellä tasolla; muutaman kerran olen käsitellyt yksittäisiä henkilöitä. Nämä henkilöt ovat itse päättäneet olla enemmän tai vähemmän julkisuudessa, joten he joutuvat väkisinkin kritiikin kohteiksi tavalla tai toisella, halusivatpa he sitä tai eivät. Siitä voitte olla varmoja, etten kuitenkaan tule kirjoittamaan mitään sellaista, minkä perusteella minut voitaisiin haastaa rosikseen kunnianloukkauksesta. En tule jatkossakaan käsittelemään asioita silkkihansikkain, mutta mitään MV-lehden kirjoitusten tai Ylilauta-palstan kaltaista kuraa tässä blogissa. Sitä en kiellä, ettenkö kirjoittaisi provosoivasti, kärjistäen tai raflaavasti. Uskon kuitenkin, etten tule saamaan kirjoittelustani noottia nettipoliisilta.

Siinä vaiheessa, kun alan saamaan tämän blogin kirjoittelusta taloudellista tai aineellista hyötyä (enemmän kuin epätodennäköistä), voin paljastaa nimeni, naamani ja ryhtyä valtakunnan viralliseksi fitnesskriitikoksi. Blogin vakiolukijoista todennäköisesti kaikki tietävät kuka tätä kirjoittaa, ja muutkin saavat sen halutessaan melko helposti selville pienellä some-salapoliisityöllä, mikäli se niin kovasti kiinnostaa.  Ymmärrän hyvin, että some-aikakauden ongelmana ovat kaikenlaiset nimettömänä esitettävät solvaukset, uhkailut ja jopa paljon puhuttu vihapuhe, mutta itse pyrin perustelemaan mielipiteeni mahdollisimman hyvin. Lukijoiden arvioitavaksi jää, miten onnistun siinä. Monilta nimimerkkien takaa kirjoittavilta unohtuu, että lehtiin on iät ja ajat on kirjoitettu pakinoita, mielipidekirjoituksia jne. nimimerkin takaa, esim. Kekkonen kirjoitti 1940-luvulla Suomen Kuvalehteen poliittisia juttuja nimimerkillä Pekka Peitsi. Kaikkii te nimettömästä fitnesskritiikistäni mielenne pahoittaneet voitte miettiä, miltä säveltäjä Dmitri Šostakovitšista tuntui, kun vuonna 1936 Pravdassa julkaistiin nimettömänä artikkeli, jossa hänen viimeiset sävellyksensä lytättiin täysin. Se, ettei artikkelissa ollut kirjoittajan nimeä, tarkoitti sitä, että kirjoitus oli korkeimman mahdollisen tahon hyväksymä ja siten puolueen virallinen kanta. Kirjoituksistani mielensä pahoittaneet voivat siis aina lohduttautua sillä, ettei meikäläisen esittämä kritiikki tarkoita työleirin tai jopa "valitettavan onnettomuuden" uhkaa.

Olenko "hater"?


Nykyään internetin ja somen keskusteluissa käytetään hyvin yleisesti käsitettä hater, kun puhutaan jatkuvasti toisia kritisoivista ja parjaavista henkilöistä. Hatereiden sanotaan usein olevan kateellisia ihmisille, jotka ovat menestyneempiä kuin he itse. Haterin suomalainen vastine lienee Ylilauta-Jonne, joka kirjoittelee palstalle vähän mitä sattuu. Mitä tähän blogiin tulee, voin uskoa olevani joidenkin silmissä hater. Olen saannut  kuulla, etten arvosta fitnesskilpailijoiden tekemääkovaa työtä, ja että tämä blogi on vain passiivis-aggressiivista vuodatusta ilman varsinaisia pointteja. Kaikkia ei voi miellyttää, enkä todellakaan pyri siihen. Joidenkin mielestä toisten elämäntapoihin ja harrastuksiin ei saisi suhtautua mitenkään kriittisesti ja kaikki sellainen on vain tyhjänpäiväistä dissaamista. Mutta eikö silloin mennä siihen, ettei mistään saisi kirjoittaa kriittisesti ja kaiken pitäisi olla pelkkää päänsilittelyä? Ihmisille soisi vähän enemmän paksunahkaisuutta, mikä koskee Yleisradion jutuista nokkiinsa ottanutta pääministeriämmekin. Alkuperäisenä kipinänä tämän blogin kirjoittamiselle ovat olleet kaikki ne "oikeat" fitnessblogit, jotka tarjoavat paljon mahdollisuuksia erinäisten stereotypioiden ja kliseiden ruotimiseen. Olen myös halunnut alusta asti tuoda esiin oman näkemykseni, ettei fitnesselämä ole välttämättä yhtään sen rankempaa kuin muiden lajien harrastajilla, vaikka fitnessblogistit mielellään antavat ymmärtää niin. Tarkoituksenani on ollut tuoda esille sekin, etteivät kaikki keskimääräistä enemmän treenaavat ihmiset litki vihersmoothieita ja syö ylihintaisia superfoodeja.

Olen todennut hyvin usein, etteivät fitnesslajit ja kehonrakennus ole mielestäni urheilulajeja, vaan ulkonäkökilpailuja. Tähän minulla on omat perusteluni, teillä on täysi oikeus olla asiasta päinvastaista mieltä. Mielestäni myös  Antti Heikkilän ja Tomi Kokon ravintopaasaus ja siihen liittyvä fanatismi menee totaalisesti yli, mutta jos haluatte syödä heidän oppien mukaan, tehkää niin. Olen kriittinen ja jopa skeptinen tiettyjä asioita kohtaan, ja mikäli jonkun mielestä olen siksi hater, olkoon niin. En kuitenkaan ymmärrä sitä, miksi joillekin fitnesspiireissä on niin kova paikka, jos heidän lajiaan ei pidä urheiluna. Ymmärrykseni yli menee myös se, että tietyt ihmiset vaativat avoimempaa keskustelua ravintoasioista, tuomitsevat yliopistotason tutkijoiden tekemät laajat tutkimukset valheiksi ja silti uskovat sokeasti oman "gurunsa" oppeihin siitä, mitä saa syödä ja mitä ei.

Hater-käsitteen ongelmana on se, että sitä käytetään todella helposti ihmisistä, jotka ovat asioista eri mieltä tai asettuvat nettipersoonaa vastaan. Yleinen esimerkki ovat joihinkin nettimaailmassa tunnettujen bodaus- ja fitnesspersooniin kohdistuvat epäilyt lisäravinteita vahvempien aineiden käytöstä. Jos nämä henkilöt itse eivät puolustaudu syytöksiltä, on heillä faneja, jotka tekevät sen heidän puolestaan. Yleisimmät puolustajien käyttämät argumentit ovat "et pystyisi samaan", "et ole valmis tekemään töitä kroppasi eteen ja siksi syytät toisia aineiden käytöstä" tai "olet kateellinen x:n menestyksestä". Toki oikeasti kateellisiakin ja kaikille päätään aukovia on, mutta harvoin bodarien kohdalla roinasyytökset ovat ihan perättömiä. Suunnitelmissani on kirjoittaa fitnessnaisten douppaamisesta lähitulevaisuudessa, joten tällä kertaa ei siitä sen enempää.

Jos haluatte keskustella kirjoituksistani, kommentoikaa kommenttikenttään, laittakaa sähköpostia tai viestiä Eat Fat Stay Fitin FB-sivuille. Seuraavassa artikkelissa käsittelen some-maailman täydellisiä fitnesspariskuntia, joten herkkänahkaisimmat olkaa varuillanne!

Rakkaudella,

Kasvoton, lihakseton, dissaava ja nimimerkin takaa huuteleva sunnuntaiblogisti

 




sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Kun treenaaminen menee yli

Nykyisen elämänmenon laiskistuttamia ja lihottamia ihmisiä kehotetaan lisäämään liikuntaa. Tähän on pätevät kansanterveydelliset perusteet kaikenikäisten kohdalla. Toisaalta lehdissä ja netissä näkee vähän väliä juttuja, joissa ihmisiä kannustetaan tekemään asioita lähinnä ulkonäkökeskeisistä syistä. Yhtä kaikki, nämäkin jutut kannustavat osaa ihmisistä parantamaan kuntoaan, oltiinpa syyn pinnallisuudesta mitä mieltä hyvänsä. On päivänselvää, että moni kuntoilee aivan liian vähän, ja itse olen läheltä asioita nähneenä huolissani siitä, että monelle alakouluikäiselle lapselle sellainen perusliike kuin kuperkeikka on lähes ylivoimaisen haastava juttu. Liian vähän liikkuvien vastakohtana ovat sitten ne, joilla kaikki treenaaminen menee yli. En puhu nyt niinkään huippu-urheilijoista, sillä heillä on, tai ainakin pitäisi olla, valmentajat ja muut tukijoukot, jotka pitävät huolen treenin ja levon välisestä tasapainosta. Tällä kertaa käsittelen niitä kuntoilijoita, joilla treenimäärät kasvavat ja kasvavat, kunnes tuleekin totaalinen stoppi syystä tai toistesta.

"Mikään ei saa tulla mun ja treenaamisen väliin!"


Monella himotreenaajilla on vankka urheilutausta, joten heille treenaaminen on ennestään tuttua ja liikkuminen on luonnollinen, jopa nautinnollinen osa arkea. Vastapainona kaikelle liikkumiselle moni heistä osaa ottaa tarvittaessa rennosti tai kuten asia yleensä ilmaistaan, "kuunnella kehoaan". Mutta sitten on se joukko, jolle treenistä, syömisestä ja kaikesta asiaan liittyvästä tulee pakkomielteinen juttu. Oli kyseessä sitten fitnesskärpäsen pureman kokenut, aiemmin harvakseltaan liikkunut 19-vuotias mimmi tai 35-vuotias triatholinista innostunut, korkeintaan keskivertokuntoinen perheenisä, ovat riskit mielestäni aika samanlaisia. Molemmilla innostus lisääntyy, kun homma alkaa vähitellen kulkea ja tulosta tulee. Salimimmi saa pojilta positiivista palautetta ulkonäössään tapahtuneista muutoksista, ja tietysti tykkäysten määrä nousee Instagramissa. Tinderissätulee osumia aiempaa paremmannäköisten kundien kanssa ja mimmin itsetunto kohoaa näennäisesti. Triathlon-iskällä Cooper-tulos paranee ja vaimokin on tyytyväinen ihrakerroksen katoamiseen. Mutta kumpikaan ei halua tyytyä saavutettuun, vaan kummallakin häämöttää määränpää: toisella syksyn bikini- tai body fitness -kisat, toisella puolitriathlon jo ensi kesänä Joroisilla. Kun treenimääriä- ja tehoja aletaan nostaa, ollaakin ongelmissa, koska pohja on niin hatara. Kroppa ei kestä treenimäärien nostamista, mikä heijastuu tuloksiin. Silti kumpikaan esimerkkihenkilöistä ei ymmärrä, että pitäisi höllätä, vaan lisää vielä yhden treenin viikko-ohjelmaansa kysymättä ensin asioista paremmin perillä olevilta. Sitten korttitalo onkin valmis kaatumaan. Yhtäkkiä pää ei kestäkään treenaamista ja kiinnostus liikuntaan katoaa pahimmillaan kokonaan.

Ongelmat kropan keskokyvyn suhteen eivät tietenkään koske vain ja ainoastaan äkillisen liikuntahurahduksen kokeneita, vaan ongelmia tulee iät ja ajat liikkuneille, jopa ihan huippu-urheilijoille. Ei ole ihan harvinaista, että suomalaishiihtäjä kertoo kesäharjoittelun menneen todella hyvin, ja treenien olleen aiempaa kovempia ja harjoittelumäärien nousseen. Maailmancupin ensimmäisessä osakilpailussa sijoitus on 35., seuraavassa 43., jne. Ymmärtääkseni Suomessakin on viisastuttu näissä asioissa, mutta varmasti monessa lajissa on vieläkin "enemmän on parempi" -ajattelua. Koko ikänsä liikkunut himotreenaaja saattaa porskuttaa monta vuotta hullun lailla, ennen kuin ongelmia alkaa tulla.

Lajissaan huipulle mielivien urheilijoiden fokuksen täytyy olla harjoittelussa ja etenkin kilpailemisessa, mutta tavallisen kuntoilijan ja himotreenaajankin kannattaa miettiä asioiden tärkeysjärjestystä. Siinä vaiheessa, kun treenaamisesta tulee pakkomielle, joka ajaa kaiken muun edelle, ollaan metsässä. Myönnän itsekin vitsailleeni, että työt, opiskelu ja parisuhteet pilaavat mahdollisuudet treenata riittävästi. Silti olen ollut aikamoisen hämmästynyt luettunai netistä nuorten bodarinalkujen kirjoituksia, joissa he pohtivat, pitäisikö jättää tyttöystävä siksi, että olisi aikaa keskittyä bodaamiseen. Kaikenlainen treenaaminen on hyödyllistä ja koukuttavaakin, mutta vastapainona kannattaa olla muutakin. Toinen varsinkin fitnesslajien harrastajilla yleinen ongelma on se, että syömisestä tulee turhan tiukka rituaali, jota pitää noudattaa aina yhtä fanaattisesti, vaikkei oltaisi edes menossa kisoihin. Jos  treenaaminen ja syöminen alkavat vaikuttaa kaverien kanssa olemiseen jne., olisi varmasti syytä miettiä asioita uudelleen. Eikä siinä vielä mitään, jos joku haluaa syödä lähinnä kanaa ja riisiä, mutta siitä ei missään nimessä kannata tehdä jatkuvasti numeroa. Näin valitettavasti monet bodauksesta ja fitnesspuuhista innostuneet tekevät, ihmeruokavalioihin hurahtaneista puhumattakaan. Se, että ottaa välillä rennomminen treenaamisen ja syömisen suhteen, ei tarkoita missään nimessä sitä, että olisi pakko dokailla ja syödä viikko pelkkää pikaruokaa. Mutta pulla viikossa tai pizza kerran kuukaudessa ei tuhoa kenenkään kuntoa. Kokonaan oma lukunsa on fitnessharrastus itsetunnon pönkittäjänä, josta on myös puhuttu paljon.


"Palautua ehtii haudassa"

 

Viittasin jo palautumiseen liittyviin ongelmiin hiihtäjäesimerkin kautta. Liian treenaamisen aiheuttavat ongelmat eivät ole mikään huippu-urheilijoiden "yksinoikeus", vaan ongelmia on normaalia enemmän ja kovempaa treenaavilla "taviksilla" tai harrasteurheilijoilla. Välillä tosin tuntuu siltä, että ylikuntoon viitataan vähän turhan heppoisin perustein. Tiedän salilla muutaman kerran viikossa treenaavia mimmejä, jotka ovat heti ottaneet ylikuntokortin käyttöön, kun treeni on kulkenut huonommin, on ollut flunssaa, väsyttänyt tms. En sano, etteikö salilla aktiivisesti treenaavalla voisi olla ylikunnon oireita, varsinkin jos treenaamiseen yhdistetään kitukaloridieetti. Kuitenkin harvassa taitavat olla ne, jotka ovat pelkällä muutaman kerran viikossa tapahtuvalla salitreenillä saaneet itsensä todella ylikuntoon, kun puhutaan tavallisista salitreenaajista. Kestävyyslajeja harjoittelevilla riski lienee suurempi. Sitten on niitä, jotka treenaavat vähän kaikkea, nauttivat rääkistä, eivätkä ymmärrä pitää riittävästi kevyitä jaksoja. Vanhan viisauden mukaan on helppo treenata kovaa, mutta kovaa ja fiksusti treenaaminen onkin sitten huomattavasti vaikeampaa. Sisulla, tahdolla, jääräpäisyydellä ja tyhmyydellä voi jatkaa tiettyyn pisteeseen asti, mutta kaikella on rajansa.

Muistan jossain yhteydessä käytetyn käsitettä velvollisuustreenaaminen. Velvollisuustreenaaja treenaa paljon, koska hän niin on tehtävä joko omien tai ulkopuolisten paineiden takia. Vaikka olo ei olisi paras mahdollinen, treeneihin mennään, koska vanhan liiton valmentajan mukaan treenejä ei jätetä väliin, jos ei olla oikeasti loukkaantuneita. Eihän lepäämällä kukaan ole kehittynyt, eihän? Velvollisuustreenaaja saattaa pitää työpaikan rääkkitreeniporukkaan kuulumista itselleen epämieluisana vaihtoehtona ja kävisi mieluummin uimassa, mutta osallistuu kuitenkin aamuviideltä pidettävään mehut pois -treeniin, koska kaikki muutkin tekevät niin. Aktiivisesti thainyrkkeilytreeneissä käyvä harrastekilpailija menee harjoituksiin, koska ei halua kuulla seuraavissa harjoituksissa kuittailua poissaolostaan.

Koska ihminen on ns. psykofyysinen kokonaisuus, vaikuttavat monet tekijät myös palautumiseen. Vaikka treeni itsessään ei olisi ylikunnon. ylirasituksen tai vakavan alipalautumisen syy, saattavat muut tekijät vaikuttaa hyvin paljon siihen, ettei treeni kuljekaan. Jatkuva kiire ja stressi, huonot yöunet ja heikolla pohjalla oleva ravintopuoli lisäävät riskiä palautumiseen liittyvien ongelmien suhteen. Tähän kun lisätään jääräpäinen "huomenna menen treenaamaan vaikka väkisin" tai "palautua ehtii haudassa" -tyylinen ajatusmaailma, on todennäköistä, että ennemmin tai myöhemmin kroppa ei enää jaksa. Oma lukunsa ovat ne ihmiset, jotka ovat perfektionisteja kaiken suhteen: opiskeluihin tai työhön keskitytään täysillä, pitää olla kunnossa ja tietysti näyttää hyvältä. Ei ole väärin panostaa edellä mainittuihin asioihin, mutta harvoin kaikkea ehtii tehdä ilman, että joku muu elämän osa-alue kärsii. Jos aloitteleva uraohjus tekee toimistolla pitkää päivää, käy aamulla ennen töitä lenkillä ja töiden jälkeen salilla, jäävät yöunet helposti vajaiksi, mikä voi olla vaikuttamatta palautumiseen ja yleiseen vireyteen. Tähän kun lisätään vielä se, että pitäisi ehtiä verkostoitua, olla tekemisissä kavereiden kanssa ja mahdollisesti vielä pitää se hanipuppelikin tyytyväisenä, ollaan aika vaikeassa tilanteessa.

Tähän teemaan liittyen Lihastohtorin blogista löytyy hyvä Patrik Borgin kirjoitus, käykääpä lukemassa.

Omakohtaisia kokemuksiani


Väitän olevani aika hyvä esimerkki himotreenaamisen varjopuolista. En ole vieläkään mikään fiksusti treenaavin yksilö, mutta onneksi jotain olen oppinut kantapään kautta, vaikka fiksumpia olisi pitänyt kuunnella jo aikoja sitten. En ole koskaan ollut liikunnallisesti lahjakas tai luonnollisesti urheilullinen tapaus. Olen liikkunut lapsesta saakka, mutta silloin touhu oli lähinnä omaksi iloksi harrastamista. En kisannut tuolloin, mikä on jälkeenpäin kaduttanut ja varmasti vaikuttanut myöhempään himotreenaamiseen. En voi sanoa loistaneeni koulun liikuntatunneilla, vaikka ihan hyvin pärjäsinkin. Ennen varusmiespalvelusta harrastin reilusti keskivertoa enemmän liikuntaa, mutta "kuntoilivillitykseni" alkoi toden teolla parikymppisenä aloitettuani opiskelut. Minulla oli aamuisin ennen luentoja aikaa käydä salilla, uimassa tai lenkillä, joten minähän kävin. Illalla oli sitten lajitreenit ja viikossa treenejä tuli kaiken kaikkiaan noin kahdeksan. Tuo on vielä mielestäni aika maltillinen määrä myöhempään verrattuna, vaikka toki jo enemmän kuin suurimmalla osalla kuntoilijoista. Vähitellen treenimäärät kasvoivat ja tunsin outoa syyllisyyttä, jos viikossa tulikin kymmenen sijaan vain yhdeksän treeniä. Onneksi  en ole koskaan laskenut kaloreita tai vahtinut syömisiäni turhan tiukasti, vaikka aikoinaan olinkin nykyistä tarkempi syömisteni suhteen.

Opiskeluaikana tein osa-aikaisena työtä, jossa työvuorot olivat välillä 16-tuntisia. Eli salille tai lajitreeneihin ei niinä päivinä päässyt. Koska olin asettanut itselleni viikottaisen "vähittäistreenimäärän", päätin korvata työpäivien takia väliin jääneet treenit vetäisemällä vapaapäivinä kolme treeniä, jotka saattoivat olla uintia, punttia, painimista pyjaman kanssa tai ilman, mäkivetoja jne. päivässä. Minulla oli sen verran hyvä pohjakunto, että selvisin kolmesta treenistä päivässä ongelmitta. Jatkoa ajatellen ongelmaksi muodostui enemmän se, että treenasin yhä useammin kolmesti päivässä, vaikken jatkuvasti. Pidin myös kevyitä viikkoja, mutta silloinkin kävin yleensä normaalisti lajitreeneissä 4-5 kertaa viikossa. Lihashuolto oli tietysti aika retuperällä, enkä tuntenut käsitettävä "palauttava treeni" - jos menin puolen tunnin lenkille, se piti juosta niin kovaa, että hiki lensi ja sykkeet olivat mahdollisimman tapissa. Kevyistä treeneistä tuli lähinnä paha mieli. Saatoinpa jopa saman päivänä käydä tekemässä punttitreenin ja juosta 25 km:n lenkin. Olin myös varmasti aika tylsää treffi- tms. seuraa, kun puhuin tuolloin lähes vain ja ainoastaan jostain treenaamiseen liittyvästä.

Pahimpien treenihullutteluvuosieni aikoihin ajoittuvat myös muutamat kuluttavat painopudotukset pienempään painoluokkaan. Onneksi sentään yleensä söin hyvin ja paljon, joskin minua aina häiritsi muiden huomauttelut siitä, kun rasvaprosentti pääsi vähän nousemaan kireimmästä kuosistani. Kevyillä viikoilla muistan ajatelleeni, että kunto romahtaa ja kroppa suorastaan löystyy hetkessä. Havahduin tuolloin omien ajatusteni typeryyteen, enkä yrittänyt pitää itseäni jatkuvasti änkyräkireässä kuosissa. Mutta treenimäärät kasvoivat koko ajan, sillä sain jotain outoa mielihyvää muiden "vittu sä oot hullu" -kommenteista. Saatoin jopa saman päivänä käydä tekemässä punttitreenin ja juosta 25 km:n lenkin. Myönsin, ettei touhussani ollut mitään järkeä, mutta samalla vähättelin treenimääriäni. Treenaamisesta tuli oiva tapa vältellä epämieluisia asioita, oli kyse sitten siivoamisesta tai gradun kirjoittamisesta. Jos jokin asia otti päähän, lähdin juoksemaan mäkeä tai heittelemään kiviä. Syksyltä 2011 muistan treeniviikon, jolloin eräänä päivänä vetäisin leppoisat neljä treeniä päivään: aamulla 20 x 100 metrin mäkivetoja, jonka jälkeen lähdin nopeasti pikaisesti uimaan. Uinti ei ollut mitään palauttavaa, vaan tunti vaparia putkeen. Illalla kävin lajitreeneissä vääntämässä, joista kotiin päästyäni kävin vielä tunnin lenkillä. Seuraavana päivänä olikin vain kolmen treenin päivä...

Minulla oli varmasti itselleni kehittämä henkinen pakko treenata mahdollisimman paljon. Jos minulla olisi ollut riittävästi järkeä päässä, olisin höllännyt jo aikaisemmin. En malttanut huilata edes silloin, kun minulla ei ollut moneen kuukauteen minkäänlaista aamujöpötystä tai ylipäätänsä normaaleja haluja. En osaa sanoaa, olinko ylikunnossa vai vakavassa alipalautumistilassa, mutta aika selvää on, että kroppa huusi lepoa. Lajitreeni kärsi, kyykyssä 80 kiloa tuntui jo ylivoimaiselta ja sängystä nouseminen tuntui pahalta. Silti yritin treenata sen minkä pystyin. Lopulta noin kolme vuotta sitten olin yhtäkkiä tilanteessa, jolloin pelkät alkulämmittelyt olivat yhtä tuskaa - hiki ei tullut, syke ei tuntunut nousevan, mutta silti olin yhden kuperkeikan jälkeen aivan kuollut.

Ilmeisesti mistään pahemmasta ei ollut kyse, sillä olo parani huomattavasti kuukauden kevyellä jaksolla, jolloin kävin polkemassa vain kuntopyörää hyvin matalalla teholla ja venyttelemässä. Tuon jälkeen treenimääräni ovat vähentyneet ja toivottavasti järkevöityneet, vaikka edelleenkin innostun välillä liikaa. En voi väittää, ettenkö välillä tuntisi olevani täysi vässykkä, kun en treenaa niin paljoa kuin aikasemmin. Mutta toisaalta lajitreenit ovat kulkeneet paremmin ja puntillakin tulokset ovat kohentuneet verrattuna aikoihin, jolloin yritin tehdä kaikkea mahdollisimman paljon. Todennäköisesti esim. punttitulokseni olisivat kuitenkin paljon paremmat, jos en olisi juossut ja uinut niin paljoa aikoinaan. No, tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. Olen kuitenkin oppinut tekemään kevyempiä treenejä ja vihdoin kuuntelemaan kroppaani, oli kyse sitten lajitreenistä tai parin sarjan jättämisestä väliin salilla. Nautin edelleen kovista treeneistä, mutta ymmärrän, ettei niitä voi tehdä liian usein.

Tästä tuli kovin pitkä ja vakava kirjoitus. Välttäkää tekemästä samoja virheitä kuin minä!





maanantai 2. tammikuuta 2017

CrossFit - mitä ajattelen siitä nyt?

Hyvää uutta vuotta kaikille blogin lukijoille! Uudenvuodenlupauksia on taas tehty ja ainakin kaupallisilla saleilla se näkyy perinteisesti ruuhkana, joka hiipuu muutamassa viikossa. Itse en ole koskaan luvannut mitään, mutta pyrin kirjoittamaan tänä vuonna enemmän juttuja kuin aiemmin. Ideoita tulee mieleen, mutta tuumasta toimeen tarttuminen on aina vähän hankalampaa. Jos teillä, arvoisat lukijat, on mielessännee aiheita, joista haluaisitte kuulla mielipiteitäni, voitte ottaa yhteyttä sähköpostitse, blogin Facebook-sivujen ja Instagram-tilin kautta. Otan avoimesti vastaan niin kehittäimisehdotukset kuin vihapostinkin.

Vuosi 2017 käynnistyy tämän blogin osalta vanhalla tutulla aiheella, eli bikini fitnessin ohella lempiaiheellani eli CrossFitillä. Pari vuotta sitten kirjoitin vanhaan blogiini humoristis-provokatiivis-poleemisen kirjoituksen aiheesta, saaden siitä kohtalaisesti kriittistä, jopa tuomitsevaa palautetta varsinkin CrossFitiä harrastavilta naisilta. Sittemmin olen tutustunut lisää aiheeseen ja käynyt aika paljon keskustelua kyseisestä lajista. Olen jopa ajautunut katsomaan YouTubesta CrossFit Games -kilpailuja. Yritän tuoda hieman päivitettyä näkökulmaa aiheeseen.



CrossFit treenimuotona...

Olen usein todennut, että CrossFitin perusidea on oikein hyvä: yritetään saada ihmiset tekemään jotain muutakin kuin treenaamaan vuodesta toiseen samalla voimabodausohjelmalla ja monipuolistamaan kuntoiluaan. Se, että ihmiset tulevat CrossFitin kautta vähintään kokeilleeksi painonnostoliikkeitä, on myös erittäin hieno juttu. Koko kroppaa kuormittavat raskaat isot liikkeet ovat mielestäni aina parempi juttu kuin laitteilla tapahtuva tuntumapumppailu.

Jos CrossFit olisi pysynyt eräänlaisena kuntoilijoille suunnattuna treenimuotona, jossa käytetään eri urheilulajien kilpailijoiden käyttämiä harjoitteita fiksusti ilman turhaa meuhkaamista oman jutun paremmuudesta, en todennäköisesti suhtautuisi siihen niin kriittisesti kuin nyt. CrossFitin kielteisimmät piirteet ovat mielestäni ainakin Amerikassa touhussa vahvasti mukana oleva kulttimaisuus ja markkinointi jonkinlaisena käänteentekevänä treenimuotona. CrossFitistä monille tulee ensimmäisenä mieleen karmeat kippileuat ja teknisesti vaikeiden painonnostoliikkeiden tekeminen aikaa vastaan kamalalla tekniikalla. Ja onhan CrossFitissa muitakin kriitikoita huvittavia piirteitä, kuten todellista painoaan isommilta näyttävät painokiekot ja salien kutsuminen salin sijaan boxeiksi, mille en keksi mitään syytä kuin CrossFitin halun erottua muista omalaatuisuudellaan. Aikaisemmin olin siinä käsityksessä, että CrossFit pääkallopaikka olisi vahvasti paleodieetin kannalla, mutta äskettäin minulle selvisi, että lajin pääkallopaikka suosittelee Zone-dieettiä.



Moni CrossFitiä harrastava sanoo yhteisöllisyyden olevan se juttu, joka on saanut heidät innostumaan lajista. Ymmärrän tämän esim. pitkään yksin salilla puurtaneiden kohdalla, mutta yhteisöllisyys ei ole mikään erityisen uusi juttu urheilun parissa. Enkä puhu ainoastaan joukkuelajeista, vaan todella monia yksilölajeja treenataan porukalla, käydään seuravierailuilla ja muita vastaavia juttuja, joilla CrossFitiä mainostetaan. Yhteisöllisyys CrossFitissä näkyy myös ajoittain naurettavana "sun treeni on mun alkulämmittely" -tyylisenä uhopotaskana ja oman jutun pitämisenä niin äärettömän kovana. Uusi urbaani sananlasku kertoo, että crossfittaajalta ei tarvitse kysyä hänen harrastuksestaan - hän ehtii kertoa harrastavansa CrossFitiä ennen kuin edes ehdit kysymään! Crossfittaajat ovat myös hanakoita tekemään eron oman lajinsa ja fitnesshommien suhteen, mutta kovasti tuntuu CrossFit-mimmeiltäkin löytyvän perseposeraauksia Instagramista, sanookot yllä oleva CF-harrastajien kanavan video mitä hyväsä naurettavista peppuhaasteista. Ja mitä tulee videon mainintaan vaihtuvista trendeistä, on CrossFitkin hyvin pitkälti trendijuttu ja siksi se kerää massoja.

Yksi suurimmista CrossFitiin liittyvistä ongelmista on se, riittääkö suosion kasvaessa päteviä ohjaajia kaikille saleille. Osa lajin puolestapuhujista sanoo, että ohjaajat käyvät hyvät koulutukset ja he valvovat tarkaan, että harjoitteet tehdään tekniikasta ja turvallisuudesta tinkimättä. Joidenkin kommenttien mukaan asiat eivät mene ihan näin jokaisella salilla, eivätkä ne itse asiassa voikaan mennä: jos Level 1 -tason viikonloppukoulutuksen suorittanut henkilö vetää aloittelijoiden On Ramp -kurssia, ei kukaan voi olettaa hänen olevan kovinkaan hyvä opastamaan esim. painonnostoliikkeitä, mikäli lajikokemusta ei juurikaan ole - itse en edes kehtaisi opettaa rinnallevetoa ja tempausta kenellekään, sillä niin karmeita ovat omat suoritukseni kyseisissä liikkeissä. Kävin toissakesänä aiheesta mielenkiintoisen ja rakentavan keskustelun erään CrossFitiä harrastavan kanssa, ja hän oli oikeastaan hyvin pitkälti samoilla linjoilla kuin minä, mitä tulee lajin kasvun aiheuttamaan pätevien vetäjien puutteeseen. Toisaalta CrossFit-salit ovat tehneet aika paljon yhteistyötä painonnostajien kanssa, mikä on tietysti hyvä juttu crossfittaajien painonnostotekniikoiden oppimisen kannalta. Ajatus siitä, että CrossFitin harrastaja olisi ns. hyvä kaikessa, lienee kuitenkin suurimman osan kohdalla lähdes mahdoton, oli valmennus kuinka hyvää tahansa.

Vakiintuneet CrossFit-harjoitteet on nimetty naisten etunimillä, joista löytyy lista CrossFitin nettisivuilta. Näiden lisäksi löytyy Hero Workouteja, jotka on nimetty pääasiassa Irakin ja Afganistanin operaatioissa kaatuneiden amerikkalaissotilaiden mukaan. Tämä on varmasti jaloa ja kunnioittavaa jonkun mielestä. Minun mielestäni taas niin kovin amerikkalaista paatosta ja tapa antaa CrossFitistä kuva patrioottien lajina. CrossFitiä markkinoidaan mielellään juuri sotilaiden, poliisien ja palomiesten harjoitusmuotona, joten treenien nimeäminen kaatuneiden sotilaiden mukaan varmasti palvelee tätä tarkoitusta.

...ja kilpalajina


Kilpalajina CrossFit sopii mielestäni ainoastaan sellaisille, joilla on pitkähkö urheilutausta. En sano, että kenenkään ei tulisi kilpailla CrossFitissa, mutta kenelle tahansa lajia harrastavalle en sitä suosittelisi. Monet asiantuntijat ovat todenneet lajin olevan aika loukkaantumisherkkä, enkä nyt puhu pelkästään rabdomyolyysistä, jonka väitetään olevan ongelmana CrossFitissä. CrossFit Games -kilpailijat kisaavat urheilijat ovat huippuyksilöitä, mutta en edelleenkään voi allekirjoittaa sitä, että he heidän paristaan löytyisi maailman kovakuntoisimmat yksilöt. Laji ei ole erityisen katsojaystävällinen suuria massoja ajatellen, sillä harva jaksaa katsoa kisoja, joissa tehdään ensin sata toistoa kippileukoja, sitten vedetään maasta ja lopuksi hypitään boksin päälle. Voin auliisti myöntää, että CrossFit-kisoissa tehdään suorituksia, joihin minä en missään nimessä pysty, mutta silti kyseenalaistan kisojen lajivalintojen järkevyyden järjestyksen. Onko oikeasti mitään järkeä tehdä painonnostoliikkeitä  jo valmiiksi uupuneena?  Kisoissa on ollut mukana uintia, kohta varmasti painia ja nyrkkeilyä. Tavallaan on erittäin hienoa, että ihmisten fyysistä kuntoa ja kestokykyä mitataan monin eri tavoin, mutta sille lienee syynsä, että urheilussai erikoistutaan tiettyihin lajeihin. On ihan selvää, että CrossFit Regionals ja  -Games -tasolla kilpailevien joukosta löytyy enemmän tai vähemmän doupattuja yksilöitä. Kisat kestävät monta päivää ja suoritukset ovat rankkoja, joten väkisinkin joku kilpailijoista turvautuu huulirasvoihin ja muihin poppakonsteihin. Ja mitä tulee CrossFit-kisaajien vartaloihin...no, tehkää omat johtopäätkösenne. Ai niin, viimevuotisten CrossFit Gamesien kokonaiskilpailun voittaja sai palkinnoksi Via Dolorosastaan vähintään kohtuulliset 275 000 dollaria. Tuollainen summa saattaa lisätä houkutusta hakea lisäapua suoritukseen D-vitamiinista.


                                    Jos luulitte minun olevan kärkäs kritisoimaan CrossFitiä, katsokaapa nämä videot:






Peppukipuinen yhteisö?

 

CrossFitin harrastajat ovat aika hankoita puolustamaan lajiaan, mikä selvisi minulle hyvin konkreettisesti pari vuotta sitten. Eikä siinä mitään, on ihan ymmärrettävää, että jokainen haluaa pitää juuri omaa lajiaan kovimpana juttuna kaikista ja osoittamaan kriittisten mielipiteiden esittäjien olevan hakoteillä. Onneksi Suomessa asiat eivät mene ihan samalla tavalla kuin Amerikassa, sillä muuten meikäläinenkin olisi saattanut kokea CrossFit Inc:in vihan ja päätyä raastupaan. On perin mielenkiintoista, että CrossFit White Papers -sivun mukaan perustaja Greg Glassman on kärkäs arvostelemaan muiden ajatuksia treenaamisesta, mutta vastaavasti hän on haluton osoittamaan omia väitteitään todeksi käytännössä. Jos CrossFitia ja sen harrastajia kritisoidaan usein, ovat Glassman ja hänen amerikkalaiset seuraajat vastaneet siihen vähättelemällä muiden lajien edustajien (esim. kymmenottelijoiden ja voimistelijoiden) kykyjä crossfittaajiin verrattuna tai muuten vaan lokaa heittämällä. Linkkaamani sivun mukaan CrossFitiä kritisoineiden valmentajien tms. kirjoitukset joutuvat ankaran moderoinnin kohteiksi CrossFitin virallisilla foorumeilla. Tämä vaikuttaa hyvin samanlaiselta kuin skientologien touhut tai "Suomen johtavan ravintoasiantuntijan", ortopedi Antti Heikkilän tyyliltä. CrossFit-pomojen keskuudessa on käsittääkseni ollut erilaisia "opillisia" ristiriitoja, joten mielenkiinnolla odotan, poikiiko se uusia CrossFitin kaltaisia treenimuotoja; eri nimellä tosin, sillä CrossFit Inc. pitää satavarmasti kiinni yksinoikeudestaan käyttää nimeä.

Suomen CrossFit-piireissä kritiikkiin tunnutaan suhtautuvan pääosin avoimesti.  Lappeenrantalaisen salin sivulla myönnetään kriitikin olevan ainakin osittain aiheellista, toinen sivu taas myötäilee täysin CrossFitin päämajan kantoja ja oikeastaan ei myönnä ongelmiä. Helsinkiläisen CrossFit Basementin blogissa tunnustetaan ongelmat valmennuksen ja huonon ohjelmoinnin suhteen, mutta toisaalta korostetaan yhteisön ratkaisevan ongelmat lajin kehittyessä. Toisaalta aina löytyy niitä, jotka ottavat lajiin kohdistuvan kritiikin henkilökohtaisesti. Ja mitä tulee omiin kokemuksiini crossfittaajista, ovat nämä herkimmin kritiikistä suuttuvat niitä, jotka ovat myös kovimpia julistamaan CrossFitin paremmuutta kaikkeen muuhun verrattuna. Tätä päätelmääni vahvistivat muiden suomenkielisten CrossFitiä kritisoineiden blogikirjoitusten saamat kommentit - "Rich Froning tempaisisi sut yhdellä kädellä" -tasoinen argumentti ei varsinaisesti edistä CrossFitin asiaa.

Syitäni olla menemättä CrossFitiin

 

Vanhan viisauden mukaan sellaisia asioita, joita ei ole itse kokeillut, ei pitäisi tuomita kauhean hanakasti. Joku voisi sanoa, että minun pitäisi ensin kokeilla CrossFitiä, ennen kuin kirjoitan taas kerran näin tulikivenkatkuista juttua siitä. Minulla on kuitenkin muutama perustelu sille, miksen lähde On Ramp -kurssille ja sen myötä CrossFitin pariin. Ensinnäkin saan päälajissani jo ihan tarpeeksi rääkkiä ja pahaa oloa päälajissani. Yhteisöllisyys hoituu kätevästi siinä samalla. Jos tosissani haluan parantaa painonnostoliikkeiden tekniikkaa, järjestän itseni painonnostajan oppiin. Jos taas haluan apua voimisteluliikkeisiin, menen voimisteluseuraan. Olen lisäksi tehnyt oman osuuteni kaikenlaisista kuntopiireistä, käyttänyt soutulaitetta monin tavoin, vetänyt uinnin päälle leukoja (kippaamatta), jonka jälkeen vielä juossut päälle. Nämä ovat nähdäkseni hyvin lähellä CrossFitin WOD:eja, vaikka eivät virallisesti niitä olekaan. Olen vuosien varrella treenannut mielestäni aika monipuolisesti ja siinä sivussa ajanut itseni myös suht pahaan alipalautumistilaan. CrossFit-salien kuukausimaksut ovat lisäksi sitä luokkaa, että hoidan oheistreenit mieluummin muualla. Nähdäkseni minulla ei ole mitään syytä lähteä CrossFitiin, ellei sellaiseksi lasketa hyvännäköisten nuorten naisten kohtalaisen vahvaa edustusta CrossFit-saleilla.

maanantai 12. joulukuuta 2016

Kamppailulajit syynissä

Koska tiedän tämän blogin lukijoiden joukossa olevan jonkin verran kamppailulajien harrastajia, hyppään tällä kerralla pois fitnessmaailmasta ja avaan hieman ajatuksiani eri kamppailulajeista. Olen jo aikaisemmin kirjoittanut jutun stereotypisista vapaaottelun harrastajista, mutta nyt mennä itse lajeihin. Keskityn nimenomaan kamppailu-urheiluun, enkä käsittele lainkaan puhtaita itsepuolustuslajeja, kuten Krav Magaa ja defendoa. Vaikka minulla onkin jonkin verran kompetenssia kirjoittaa tästä aihepiiristä, myönnän etteivät tietoni riitä perinpohjaiseen analyysiin esim. jokaisesta karaten tyylisuunnasta. Oma harrastuneisuuteni on keskittynyt vääntämiseen pyjaman kanssa, joskus ilman sitä.



Olympialajit - kovin juttu maailmalla


Kamppailulajien harrastajamääristä on vaikea saada nopealla googlettamisella suht luotettavia tilastoja. Esim. yksi sivu antaa judon harrastajamääräksi maailmalla huikeat 28 miljoonaa, toinen 2,2 miljoonaa. Yhtä kaikki on selvää, että olympialaisten ohjelmaan kuuluvat kamppailulajit ovat harrastajamääriltään suurimpia kamppailulajeja. Judo, taekwondo, paini ja nyrkkeily ovat siis levinneidempien kamppailulajien kohdalla. Nämä lajit aloitetaan nykyään useimmiten hyvin nuorella iällä, ja lapset ja nuoret muodostavatkin suurimman kyseisten lajien harrastajaryhmän ainakin Suomessa. Olympiastatus takaa sen, että kilpailu on oikeasti kovaa, eikä maailman huipulle ole juurikaan toivoa, jos olet aloittanut harrastuksen yli 15-vuotiaana. Mielenkiinnolla odotan, miten karaten pääsy vuoden 2020 olympialaisiin vaikuttaa sen suosioon ja kansainväliseen tasoon.  Toisaalta thainyrkkeily on erittäin kova juttu Thaimaassa, ja vaikka siitä tuskin olympialajia tuleekaan, on laji sen verran laajalle levinnyt, ettei kyseessä ole mikään marginaalilaji kamppailulajeista puhuttaessa.

Suomalaisia keskustelupalstoja seuraamalla saa kuitenkin sen käsityksen, että suurimman huomion kamppailulajeista keräävät vapaaottelu, brasilailainen jujutsu (bjj) ja lukkopaini. Vapaaottelun ja erityisesti sen keskeisimmän organisaation UFC:n suosion ymmärrän hyvin - se tarjoaa nykyihmiselle gladiaattorihenkisistä meininkiä ja moneen vetoaa lajin monipuolisuus. Vaikken itse seuraakaan vapaaottelua kovinkaan aktiivisesti, tykkään katsoa otteluita silloin tällöin ja arvostan todella paljon kehään meneviä ottelijoita. Se mistä en liiemmin UFC:n touhussa välitä, on ottelijoiden uhoaminen sosiaalisessa mediassa  ennen otteluita (suomalaisottelijatkin ovat harrastaneet tätä) ja punttitustilaisuuskähinät. Toki tämä kaikki luo jännitettä ennen matsia ja show tunnetusti myy Amerikassa. Elän ehkä menneessä maailmassa, mutta itse toivoisin ottelijoiden kunnioittavan tosiaan, katsovan kehässä kuka on kuka ja lopuksi vain lyövän kättä päälle.

UFC:n suosion kasvu on osaltaan vaikuttanut siihen, ettei ammattinyrkkeily ole enää  yhtä suuri juttu kuin aikaisemmin. Silti suuret nyrkkeilymatsit keräävät edelleenkin hyvin yleisöä ja matsit ovat todellisia tapahtumia. Vaikka suuren yleisön silmissä ammattinyrkkeily on se kovempi juttu, on amatöörinyrkkeilyn taso todella kova. Moni lupaavahko suomalainen amatöörinyrkkeilijä on vaihtanut ammattilaispuolelle huomattuaan, etteivät rahkeet tai motivaatio riitä olympiamitalin tavoitteluun. Moni menestynyt amatöörinyrkkeilijä elää varmasti leveämmin kuin pikkuliitoissa huonoilla korvauksilla ottelevat ammattilaiset.

Muutaman vuoden takainen suuri vapaaottelubuumi on hiipunut, eivätkä peruskurssit kerää enää samalla lailla väkeä kuin Sali-vapaaottelurealityn aikaan. Sen sijaan varsinkin aikuisiällä kamppailulajeista kiinnostuvat näyttävät edelleen hakeutuvan varsinkin bjj:n ja lukkopainin pariin. Pystyottelemisesta kiinnostuneille potkunyrkkeily ja thainyrkkeily lienevät tällä hetkellä ensisijaisia vaihtoehtoja. Miksi sitten kamppailusta kiinnostunut parikymppinen sukupuoleen katsomatta aloittaa mieluummin bjj:n kuin judon? Bjj on aikuiselle huomattavasti turvallisempi vaihtoehto kuin judo. Toiseksi bjj on onnistunut markkinoimaan lajiaan paremmin ja se on siksi "lifestylekamppailijoiden" suosiossa. Näen bjj:n suosiossa hieman samaa kuin CrossFit-huumassa: molempien harrastaminen on juuri nyt trendikästä, ja saleja pyöritetään avoimen kaupallisesti.  Monet olympiakamppailulajien seurat elevät valitettavasti vielä monin tavoin 70-lukua, mitä markkinointiin tulee. Bjj:n ja lukkopainin parissa osataan  käyttää somea selvästi paremmin kuin esim. judossa ja painissa. Bjj:n piirissä kynnystä kilpailla on laskettu sillä, että kisoissa on omat luokkansa jokaiselle vyöarvolle. Näin olleen kotimaisissa kisoissa näyttää olevan aina hyvin ottelijoita, eikä aloittelija joudu suoraan mustavöisen hampaisiin, kuten judokisoissa saattaa käydä. Toisaalta asiassa on kääntöpuolikin, sillä bjj:ssa jaetaan myös maailmanmestaruuksia eri vyöarvoille. Tämä syö mielestäni maailmanmestaruuden arvoa.



Mitä tulee bjj:n ja lukkopainin kansainväliseen tasoon, ovat lajit ehdottomasti suosiostaan ja kiistattomasta urheilullisuudestaan huolimatta vielä kaukana siitä, mitä judo ja paini ovat maailmalla. Suomalaiset ovat ymmärtääkseni menestyneet sekä bjj:ssa että lukkopainissa kansainvälisestikin, mutta miten tilanne mahtaisi muuttua, jos kovan kamppailukulttuurin maista kuten Japanista, Venäjältä, Mongoliasta Georgiasta ja muista Kaukaasian maista alkaisi yhtäkkiä ilmaantua koko ikänsä vääntäneitä karvaisia ukkoja bjj- ja lukkopainikisoihin? Ja joillekin voi tulla yllätyksenä se, että judo on aika kova juttu bjj:n kotimaassa. Katsokaa vaikka parhaita paloja Rion olympialaisista.

 Sääntöjen vaikutus lajien suosioon ja kiinnostavuuteen

 

Kamppailulajien kohdalla kuulee edelleen valitettavan usein keskusteltavan edelleen siitä, mikä laji on toimivin, paras tai kovin. Yleensä ihmisten mielissä on perinteinen asetelma, jossa joudutaan kohtaamaan väkivaltaa nakkikioskin jononssa. Kuten jo alussa mainitsin, itsepuolustustilanteita ei juurikaan harjoitella kamppailu-urheilun puolella - niihin keskitytään toisissa lajeissa, joissa taas ei kilpailla urheilumielessä. Minua huvittaa se, että kamppailulajeja harrastamattomilla tai useamman eksoottisen lajin peruskurssisillisalaatin käyneillä vaikuttaa olevan vahvat mielipiteet siitä, mikä laji on paras, tehokkain ja ylivoimaisin. Väitän, että kontaktiin ja fyysiseen mittellöön tottunut kamppailu-urheilun harrastaja on tavallista kansalaista paremmassa valmiudessa ottamaan vastaan mahdolliset väkivaltatilanteet salin ulkopuolella, oli laji mikä tahansa. Parasta on tietysti välttää näihin tilanteisiin joutuminen.

Olen kuullut ties millaisia väitteitä kamppailulajeista: toiset ovat parempia, koska niissä lyödään ja potkitaan. Joidenkin mielestä painiminen on arvatenkin liian homoeroottista, jonkun mielestä bjj on edelleen ylivertainen UFC 1:n takia ja joku taas saattaa viehättyä Han Moo Doon kaltaisista kieltämättä näyttävistä, mutta valitettavasti epärealistisista lajeista. Ehkä huvittavin kuulemani kommentti liittyi judoon. Kommentoija sanoi judon olevan huono laji siksi, koska siinä on säännöt. Siis säännöt! Toivottavasti hänelle ei tule yllätyksenä, vapaaottelussakin on säännöt, jotka toki vaihtelevat liitoittain. Nyrkkeilijä diskataan varmasti, jos hän potkaisee vastustajaansa. Potkynyrkkeilijälle tulee huutia, jos hän heittää vastustajansa kanveesiin. Kamppailulajit eivät ole baaritappelua, vaan urheilua. Se, että miellyttävätkö säännöt kaikkia, on toinen juttu.

Tiettyjen lajien seuraaminen saattaa olla satunnaiselle katsojalle hyvin hankalaaa, jos ei tunne sääntöjä riittävän hyvin. Tässä mielessä vapaaottelu ja ammattinyrkkeily ovat suuren yleisön silmissä helpompia ja yksinkertaisimpia seurattavia, ja monien mielestä myös viihdyttävimpiä Todellisuus on toki karumpi, ja olen itsekin nähnyt hyvin monia tylsiä vapaaottelumatseja. On kuitenkin selvää, että monelle maallikolle vapaaottelu on selkeämpää seurattavaa kuin judo tai paini. Judossa säännöt ja niiden tulkinnat ovat muuttuneet siihen tahtiin, etteivät harrastajatkaan mahda enää pysyä perässä. Ihmettelen silti niitä, joiden mielestä bjj-kisat ovat judoa viihdyttävämpää seurattavaa. Itse tykkään kovasti vääntää matossa, mutta en ole juurikaan jaksanut katsoa bjj-matseja, sillä ne ovat usein aika hidastempoista kuristuksen tai lukon hakemista.

Niille, jotka valittavat jatkuvasti tiettyjen kamppailulajien tylsyydestä, annan kullanarvoisen vinkin: katsokaa WWE:tä! Siellä tulee varmasti komeita heittoja, iskuja tulee ja niitä otetaan vastaan, veri valuu lähes joka matsissa ja mikä tärkeintä, myös tissejä vilahtelee silloin tällöin. Jokaisessa kamppailulajissa on viihdyttäviä matseja, mutta myös tylsää kyttäilyä. Kahden tasaväkisen ottelijan kohdatessa matsit ovat huipputasolla taktisia ja molemmat välttelevät virheitä. Näinhän asia on muissakin urheilulajeissakin - eihän jalkapallossakaan huippujoukkuiden kohtaamiset ole yleensä sellaista maali-iloittelua kuin kotisohvilla toivottaisiin.







keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Foodprep - ruuat valmihiksi laitan

Muistan lapsuudestani kuinka vanhempani tekivät kerralla ison satsin ruokaa, jota sitten syötiin useampana päivänä peräkkäin. Uskallan väittää, että näin on tehty ja tehdään edelleen monissa perheissä ajan ja hermojen säästämiseksi. Isomman satsin laittaminen kerralla on järkevää ihan kenelle tahansa, ettei kiireisen päivän päätteeksi tartte aina käyttää aikaa ruuanlaittoon. Toki jos haluaa aina tuoretta ravintolatasoista ruokaa, on kokattava jatkuvasti. Luulen, että harva jaksaa tuollaista ruljanssia, ellei satu olemaan todellinen ruuanlaittofanaatikko.

Ruokien valmistaminen isommissa satseissa on siis kaikin puolin fiksua ja elämää helpottavaa. Tämän asian ovat huomanneet myös jatkuvasti elämässään erilaisia uhrauksia tekevät bodarit ja fitnesskissat. Koska fitness- ja bodauselämäntyyliin kuuluu olennaisesti erilaiset englanninkieliset termit, kutsuvat fitnessorientoituneet ihmiset tätä iät ja ajat harrastettua isompien satsien valmistamista kerralla trendikkäästi joko foodprepiksi tai mealprepiksi. Kanaa, jauhelihaa, riisiä ja kasviksia laitetaan valmiiksi muovikippoihin tai pusseihin - tietysti tarkasti punniten, koska raja gainssien ja läskin kertymisen välillä on hyvin häilyvä. Kisadieetillä olevan fitnessmimmin foodpreppaus on luonnollisesti lähes tieteellistä puuhaa, jotta lavalla säteily ei kariudu ainakaan ruokavalioon. Näistä ruokavalmisteluista on toki trendikästä ottaa kuvia someen ja siten osoittaa, kuinka täysillä elää vaativaa fitnesselämää. Edelleen haluan korostaa, että pidän ruokien etukäteisvalmistusta fiksuna juttuna, söi sitten normaalisti, Eat Fat, Stay Fit® -dieettiä noudattaen tai bodyruokaa. Se mistä yllätyin hieman huvittuneena oli se, että törmätessäni ensimmäisen kerran foodprep-ilmiöön vaikutti siltä kuin monen asian harrastajan mielestä kyseessä olisi jokin uusi ja ihmeellinen juttu. Kuten jo sanoin, samaa on tehty iät ja ajat. Sille ei oltu vain aiemmin keksitty trendikästä ja tiettyyn piiriin vetoavaa nimitystä.

Kirjoittajan foodprep aluillaan - 30 prosentin alennuksessa oleet halpiskanankoivet menossa uuniin.


Voi toki olla, että fitnessorientoituneiden ihmisten mielestä foodpreppiä on vain "puhtaiden" ruokien laittaminen Tupperware-astioihin, eikä makaronilaatikon valmistaminen seuraavia päiviä varten täytä foodprepin kriteerejä. Jos asiaa tarkastellaan wannabe-bikini fitness -kisaajan silmin, pitää ruokien olla pääsääntöisesti sitä samaa eli kanaa, riisiä ja parsakaalia. Onneksi sentään osa fitnessväestä käyttää järkeään foodprepin suhteen.

En kiistä, ettenkö itsekin söisi kanansuikaleita, -rintafileitä, jauhelihaa tms. bodyväen hyväksymiä ruokia. Yritän myös tehdä niitä mahdollisimman suuria satseja, jotta joka ilta ei tarvitsisi käyttää aikaa ruuanlaittoon. Ongelmanani on kuitenkin varsinkin iltaisin vain uskomaton nälkä, jonka vuoksi esim. 800 grammaa jauhelihaa menisi kerralla. Pyrin toki jättäämään jotain seuraavalle päivälle, mutta valitettavasti vajaasta kilosta paistettua jauhelihaa tai kanansuikaleita ei riitä syötävää kovinkaan monelle päivälle. Myös kokonaisena paistetut lihakimpaleet hupenevat hetkessä. Sanoisin, että hyvin aktiivisesti urheilevalle tai kuntoilevalle ruokien etukäteisvalmistus ei ole mikään pelastus, kun ruokaa menee joka tapauksessa niin paljon, että sitä joutuu laittamaan hyvin usein. Toki jos on rahaa kuin Rich Pianalla, voi helpottaa elämäänsä tilaamalla valmisruokansa netistä. Right babe?

Foodprepiä tämäkin: porsaan kylkiviipaleita voissa paistumassa.

Vaan kerrallahan ne kaikki menivät - juustomakkaroiden kera.