Kun treenaaminen menee yli

Nykyisen elämänmenon laiskistuttamia ja lihottamia ihmisiä kehotetaan lisäämään liikuntaa. Tähän on pätevät kansanterveydelliset perusteet kaikenikäisten kohdalla. Toisaalta lehdissä ja netissä näkee vähän väliä juttuja, joissa ihmisiä kannustetaan tekemään asioita lähinnä ulkonäkökeskeisistä syistä. Yhtä kaikki, nämäkin jutut kannustavat osaa ihmisistä parantamaan kuntoaan, oltiinpa syyn pinnallisuudesta mitä mieltä hyvänsä. On päivänselvää, että moni kuntoilee aivan liian vähän, ja itse olen läheltä asioita nähneenä huolissani siitä, että monelle alakouluikäiselle lapselle sellainen perusliike kuin kuperkeikka on lähes ylivoimaisen haastava juttu. Liian vähän liikkuvien vastakohtana ovat sitten ne, joilla kaikki treenaaminen menee yli. En puhu nyt niinkään huippu-urheilijoista, sillä heillä on, tai ainakin pitäisi olla, valmentajat ja muut tukijoukot, jotka pitävät huolen treenin ja levon välisestä tasapainosta. Tällä kertaa käsittelen niitä kuntoilijoita, joilla treenimäärät kasvavat ja kasvavat, kunnes tuleekin totaalinen stoppi syystä tai toistesta.

"Mikään ei saa tulla mun ja treenaamisen väliin!"

Monella himotreenaajilla on vankka urheilutausta, joten heille treenaaminen on ennestään tuttua ja liikkuminen on luonnollinen, jopa nautinnollinen osa arkea. Vastapainona kaikelle liikkumiselle moni heistä osaa ottaa tarvittaessa rennosti tai kuten asia yleensä ilmaistaan, "kuunnella kehoaan". Mutta sitten on se joukko, jolle treenistä, syömisestä ja kaikesta asiaan liittyvästä tulee pakkomielteinen juttu. Oli kyseessä sitten fitnesskärpäsen pureman kokenut, aiemmin harvakseltaan liikkunut 19-vuotias mimmi tai 35-vuotias triatholinista innostunut, korkeintaan keskivertokuntoinen perheenisä, ovat riskit mielestäni aika samanlaisia. Molemmilla innostus lisääntyy, kun homma alkaa vähitellen kulkea ja tulosta tulee. Salimimmi saa pojilta positiivista palautetta ulkonäössään tapahtuneista muutoksista, ja tietysti tykkäysten määrä nousee Instagramissa. Tinderissätulee osumia aiempaa paremmannäköisten kundien kanssa ja mimmin itsetunto kohoaa näennäisesti. Triathlon-iskällä Cooper-tulos paranee ja vaimokin on tyytyväinen ihrakerroksen katoamiseen. Mutta kumpikaan ei halua tyytyä saavutettuun, vaan kummallakin häämöttää määränpää: toisella syksyn bikini- tai body fitness -kisat, toisella puolitriathlon jo ensi kesänä Joroisilla. Kun treenimääriä- ja tehoja aletaan nostaa, ollaakin ongelmissa, koska pohja on niin hatara. Kroppa ei kestä treenimäärien nostamista, mikä heijastuu tuloksiin. Silti kumpikaan esimerkkihenkilöistä ei ymmärrä, että pitäisi höllätä, vaan lisää vielä yhden treenin viikko-ohjelmaansa kysymättä ensin asioista paremmin perillä olevilta. Sitten korttitalo onkin valmis kaatumaan. Yhtäkkiä pää ei kestäkään treenaamista ja kiinnostus liikuntaan katoaa pahimmillaan kokonaan.

Ongelmat kropan keskokyvyn suhteen eivät tietenkään koske vain ja ainoastaan äkillisen liikuntahurahduksen kokeneita, vaan ongelmia tulee iät ja ajat liikkuneille, jopa ihan huippu-urheilijoille. Ei ole ihan harvinaista, että suomalaishiihtäjä kertoo kesäharjoittelun menneen todella hyvin, ja treenien olleen aiempaa kovempia ja harjoittelumäärien nousseen. Maailmancupin ensimmäisessä osakilpailussa sijoitus on 35., seuraavassa 43., jne. Ymmärtääkseni Suomessakin on viisastuttu näissä asioissa, mutta varmasti monessa lajissa on vieläkin "enemmän on parempi" -ajattelua. Koko ikänsä liikkunut himotreenaaja saattaa porskuttaa monta vuotta hullun lailla, ennen kuin ongelmia alkaa tulla.

Lajissaan huipulle mielivien urheilijoiden fokuksen täytyy olla harjoittelussa ja etenkin kilpailemisessa, mutta tavallisen kuntoilijan ja himotreenaajankin kannattaa miettiä asioiden tärkeysjärjestystä. Siinä vaiheessa, kun treenaamisesta tulee pakkomielle, joka ajaa kaiken muun edelle, ollaan metsässä. Myönnän itsekin vitsailleeni, että työt, opiskelu ja parisuhteet pilaavat mahdollisuudet treenata riittävästi. Silti olen ollut aikamoisen hämmästynyt luettunai netistä nuorten bodarinalkujen kirjoituksia, joissa he pohtivat, pitäisikö jättää tyttöystävä siksi, että olisi aikaa keskittyä bodaamiseen. Kaikenlainen treenaaminen on hyödyllistä ja koukuttavaakin, mutta vastapainona kannattaa olla muutakin. Toinen varsinkin fitnesslajien harrastajilla yleinen ongelma on se, että syömisestä tulee turhan tiukka rituaali, jota pitää noudattaa aina yhtä fanaattisesti, vaikkei oltaisi edes menossa kisoihin. Jos  treenaaminen ja syöminen alkavat vaikuttaa kaverien kanssa olemiseen jne., olisi varmasti syytä miettiä asioita uudelleen. Eikä siinä vielä mitään, jos joku haluaa syödä lähinnä kanaa ja riisiä, mutta siitä ei missään nimessä kannata tehdä jatkuvasti numeroa. Näin valitettavasti monet bodauksesta ja fitnesspuuhista innostuneet tekevät, ihmeruokavalioihin hurahtaneista puhumattakaan. Se, että ottaa välillä rennomminen treenaamisen ja syömisen suhteen, ei tarkoita missään nimessä sitä, että olisi pakko dokailla ja syödä viikko pelkkää pikaruokaa. Mutta pulla viikossa tai pizza kerran kuukaudessa ei tuhoa kenenkään kuntoa. Kokonaan oma lukunsa on fitnessharrastus itsetunnon pönkittäjänä, josta on myös puhuttu paljon.

"Palautua ehtii haudassa"

 

Viittasin jo palautumiseen liittyviin ongelmiin hiihtäjäesimerkin kautta. Liian treenaamisen aiheuttavat ongelmat eivät ole mikään huippu-urheilijoiden "yksinoikeus", vaan ongelmia on normaalia enemmän ja kovempaa treenaavilla "taviksilla" tai harrasteurheilijoilla. Välillä tosin tuntuu siltä, että ylikuntoon viitataan vähän turhan heppoisin perustein. Tiedän salilla muutaman kerran viikossa treenaavia mimmejä, jotka ovat heti ottaneet ylikuntokortin käyttöön, kun treeni on kulkenut huonommin, on ollut flunssaa, väsyttänyt tms. En sano, etteikö salilla aktiivisesti treenaavalla voisi olla ylikunnon oireita, varsinkin jos treenaamiseen yhdistetään kitukaloridieetti. Kuitenkin harvassa taitavat olla ne, jotka ovat pelkällä muutaman kerran viikossa tapahtuvalla salitreenillä saaneet itsensä todella ylikuntoon, kun puhutaan tavallisista salitreenaajista. Kestävyyslajeja harjoittelevilla riski lienee suurempi. Sitten on niitä, jotka treenaavat vähän kaikkea, nauttivat rääkistä, eivätkä ymmärrä pitää riittävästi kevyitä jaksoja. Vanhan viisauden mukaan on helppo treenata kovaa, mutta kovaa ja fiksusti treenaaminen onkin sitten huomattavasti vaikeampaa. Sisulla, tahdolla, jääräpäisyydellä ja tyhmyydellä voi jatkaa tiettyyn pisteeseen asti, mutta kaikella on rajansa.

Muistan jossain yhteydessä käytetyn käsitettä velvollisuustreenaaminen. Velvollisuustreenaaja treenaa paljon, koska hän niin on tehtävä joko omien tai ulkopuolisten paineiden takia. Vaikka olo ei olisi paras mahdollinen, treeneihin mennään, koska vanhan liiton valmentajan mukaan treenejä ei jätetä väliin, jos ei olla oikeasti loukkaantuneita. Eihän lepäämällä kukaan ole kehittynyt, eihän? Velvollisuustreenaaja saattaa pitää työpaikan rääkkitreeniporukkaan kuulumista itselleen epämieluisana vaihtoehtona ja kävisi mieluummin uimassa, mutta osallistuu kuitenkin aamuviideltä pidettävään mehut pois -treeniin, koska kaikki muutkin tekevät niin. Aktiivisesti thainyrkkeilytreeneissä käyvä harrastekilpailija menee harjoituksiin, koska ei halua kuulla seuraavissa harjoituksissa kuittailua poissaolostaan.

Koska ihminen on ns. psykofyysinen kokonaisuus, vaikuttavat monet tekijät myös palautumiseen. Vaikka treeni itsessään ei olisi ylikunnon. ylirasituksen tai vakavan alipalautumisen syy, saattavat muut tekijät vaikuttaa hyvin paljon siihen, ettei treeni kuljekaan. Jatkuva kiire ja stressi, huonot yöunet ja heikolla pohjalla oleva ravintopuoli lisäävät riskiä palautumiseen liittyvien ongelmien suhteen. Tähän kun lisätään jääräpäinen "huomenna menen treenaamaan vaikka väkisin" tai "palautua ehtii haudassa" -tyylinen ajatusmaailma, on todennäköistä, että ennemmin tai myöhemmin kroppa ei enää jaksa. Oma lukunsa ovat ne ihmiset, jotka ovat perfektionisteja kaiken suhteen: opiskeluihin tai työhön keskitytään täysillä, pitää olla kunnossa ja tietysti näyttää hyvältä. Ei ole väärin panostaa edellä mainittuihin asioihin, mutta harvoin kaikkea ehtii tehdä ilman, että joku muu elämän osa-alue kärsii. Jos aloitteleva uraohjus tekee toimistolla pitkää päivää, käy aamulla ennen töitä lenkillä ja töiden jälkeen salilla, jäävät yöunet helposti vajaiksi, mikä voi olla vaikuttamatta palautumiseen ja yleiseen vireyteen. Tähän kun lisätään vielä se, että pitäisi ehtiä verkostoitua, olla tekemisissä kavereiden kanssa ja mahdollisesti vielä pitää se hanipuppelikin tyytyväisenä, ollaan aika vaikeassa tilanteessa.

Tähän teemaan liittyen Lihastohtorin blogista löytyy hyvä Patrik Borgin kirjoitus, käykääpä lukemassa.

Omakohtaisia kokemuksiani

Väitän olevani aika hyvä esimerkki himotreenaamisen varjopuolista. En ole vieläkään mikään fiksusti treenaavin yksilö, mutta onneksi jotain olen oppinut kantapään kautta, vaikka fiksumpia olisi pitänyt kuunnella jo aikoja sitten. En ole koskaan ollut liikunnallisesti lahjakas tai luonnollisesti urheilullinen tapaus. Olen liikkunut lapsesta saakka, mutta silloin touhu oli lähinnä omaksi iloksi harrastamista. En kisannut tuolloin, mikä on jälkeenpäin kaduttanut ja varmasti vaikuttanut myöhempään himotreenaamiseen. En voi sanoa loistaneeni koulun liikuntatunneilla, vaikka ihan hyvin pärjäsinkin. Ennen varusmiespalvelusta harrastin reilusti keskivertoa enemmän liikuntaa, mutta "kuntoilivillitykseni" alkoi toden teolla parikymppisenä aloitettuani opiskelut. Minulla oli aamuisin ennen luentoja aikaa käydä salilla, uimassa tai lenkillä, joten minähän kävin. Illalla oli sitten lajitreenit ja viikossa treenejä tuli kaiken kaikkiaan noin kahdeksan. Tuo on vielä mielestäni aika maltillinen määrä myöhempään verrattuna, vaikka toki jo enemmän kuin suurimmalla osalla kuntoilijoista. Vähitellen treenimäärät kasvoivat ja tunsin outoa syyllisyyttä, jos viikossa tulikin kymmenen sijaan vain yhdeksän treeniä. Onneksi  en ole koskaan laskenut kaloreita tai vahtinut syömisiäni turhan tiukasti, vaikka aikoinaan olinkin nykyistä tarkempi syömisteni suhteen.

Opiskeluaikana tein osa-aikaisena työtä, jossa työvuorot olivat välillä 16-tuntisia. Eli salille tai lajitreeneihin ei niinä päivinä päässyt. Koska olin asettanut itselleni viikottaisen "vähittäistreenimäärän", päätin korvata työpäivien takia väliin jääneet treenit vetäisemällä vapaapäivinä kolme treeniä, jotka saattoivat olla uintia, punttia, painimista pyjaman kanssa tai ilman, mäkivetoja jne. päivässä. Minulla oli sen verran hyvä pohjakunto, että selvisin kolmesta treenistä päivässä ongelmitta. Jatkoa ajatellen ongelmaksi muodostui enemmän se, että treenasin yhä useammin kolmesti päivässä, vaikken jatkuvasti. Pidin myös kevyitä viikkoja, mutta silloinkin kävin yleensä normaalisti lajitreeneissä 4-5 kertaa viikossa. Lihashuolto oli tietysti aika retuperällä, enkä tuntenut käsitettävä "palauttava treeni" - jos menin puolen tunnin lenkille, se piti juosta niin kovaa, että hiki lensi ja sykkeet olivat mahdollisimman tapissa. Kevyistä treeneistä tuli lähinnä paha mieli. Saatoinpa jopa saman päivänä käydä tekemässä punttitreenin ja juosta 25 km:n lenkin. Olin myös varmasti aika tylsää treffi- tms. seuraa, kun puhuin tuolloin lähes vain ja ainoastaan jostain treenaamiseen liittyvästä.

Pahimpien treenihullutteluvuosieni aikoihin ajoittuvat myös muutamat kuluttavat painopudotukset pienempään painoluokkaan. Onneksi sentään yleensä söin hyvin ja paljon, joskin minua aina häiritsi muiden huomauttelut siitä, kun rasvaprosentti pääsi vähän nousemaan kireimmästä kuosistani. Kevyillä viikoilla muistan ajatelleeni, että kunto romahtaa ja kroppa suorastaan löystyy hetkessä. Havahduin tuolloin omien ajatusteni typeryyteen, enkä yrittänyt pitää itseäni jatkuvasti änkyräkireässä kuosissa. Mutta treenimäärät kasvoivat koko ajan, sillä sain jotain outoa mielihyvää muiden "vittu sä oot hullu" -kommenteista. Saatoin jopa saman päivänä käydä tekemässä punttitreenin ja juosta 25 km:n lenkin. Myönsin, ettei touhussani ollut mitään järkeä, mutta samalla vähättelin treenimääriäni. Treenaamisesta tuli oiva tapa vältellä epämieluisia asioita, oli kyse sitten siivoamisesta tai gradun kirjoittamisesta. Jos jokin asia otti päähän, lähdin juoksemaan mäkeä tai heittelemään kiviä. Syksyltä 2011 muistan treeniviikon, jolloin eräänä päivänä vetäisin leppoisat neljä treeniä päivään: aamulla 20 x 100 metrin mäkivetoja, jonka jälkeen lähdin nopeasti pikaisesti uimaan. Uinti ei ollut mitään palauttavaa, vaan tunti vaparia putkeen. Illalla kävin lajitreeneissä vääntämässä, joista kotiin päästyäni kävin vielä tunnin lenkillä. Seuraavana päivänä olikin vain kolmen treenin päivä...

Minulla oli varmasti itselleni kehittämä henkinen pakko treenata mahdollisimman paljon. Jos minulla olisi ollut riittävästi järkeä päässä, olisin höllännyt jo aikaisemmin. En malttanut huilata edes silloin, kun minulla ei ollut moneen kuukauteen minkäänlaista aamujöpötystä tai ylipäätänsä normaaleja haluja. En osaa sanoaa, olinko ylikunnossa vai vakavassa alipalautumistilassa, mutta aika selvää on, että kroppa huusi lepoa. Lajitreeni kärsi, kyykyssä 80 kiloa tuntui jo ylivoimaiselta ja sängystä nouseminen tuntui pahalta. Silti yritin treenata sen minkä pystyin. Lopulta noin kolme vuotta sitten olin yhtäkkiä tilanteessa, jolloin pelkät alkulämmittelyt olivat yhtä tuskaa - hiki ei tullut, syke ei tuntunut nousevan, mutta silti olin yhden kuperkeikan jälkeen aivan kuollut.

Ilmeisesti mistään pahemmasta ei ollut kyse, sillä olo parani huomattavasti kuukauden kevyellä jaksolla, jolloin kävin polkemassa vain kuntopyörää hyvin matalalla teholla ja venyttelemässä. Tuon jälkeen treenimääräni ovat vähentyneet ja toivottavasti järkevöityneet, vaikka edelleenkin innostun välillä liikaa. En voi väittää, ettenkö välillä tuntisi olevani täysi vässykkä, kun en treenaa niin paljoa kuin aikasemmin. Mutta toisaalta lajitreenit ovat kulkeneet paremmin ja puntillakin tulokset ovat kohentuneet verrattuna aikoihin, jolloin yritin tehdä kaikkea mahdollisimman paljon. Todennäköisesti esim. punttitulokseni olisivat kuitenkin paljon paremmat, jos en olisi juossut ja uinut niin paljoa aikoinaan. No, tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. Olen kuitenkin oppinut tekemään kevyempiä treenejä ja vihdoin kuuntelemaan kroppaani, oli kyse sitten lajitreenistä tai parin sarjan jättämisestä väliin salilla. Nautin edelleen kovista treeneistä, mutta ymmärrän, ettei niitä voi tehdä liian usein.

Tästä tuli kovin pitkä ja vakava kirjoitus. Välttäkää tekemästä samoja virheitä kuin minä!

CrossFit - mitä ajattelen siitä nyt?

Hyvää uutta vuotta kaikille blogin lukijoille! Uudenvuodenlupauksia on taas tehty ja ainakin kaupallisilla saleilla se näkyy perinteisesti ruuhkana, joka hiipuu muutamassa viikossa. Itse en ole koskaan luvannut mitään, mutta pyrin kirjoittamaan tänä vuonna enemmän juttuja kuin aiemmin. Ideoita tulee mieleen, mutta tuumasta toimeen tarttuminen on aina vähän hankalampaa. Jos teillä, arvoisat lukijat, on mielessännee aiheita, joista haluaisitte kuulla mielipiteitäni, voitte ottaa yhteyttä sähköpostitse, blogin Facebook-sivujen ja Instagram-tilin kautta. Otan avoimesti vastaan niin kehittäimisehdotukset kuin vihapostinkin.

Vuosi 2017 käynnistyy tämän blogin osalta vanhalla tutulla aiheella, eli bikini fitnessin ohella lempiaiheellani eli CrossFitillä. Pari vuotta sitten kirjoitin vanhaan blogiini humoristis-provokatiivis-poleemisen kirjoituksen aiheesta, saaden siitä kohtalaisesti kriittistä, jopa tuomitsevaa palautetta varsinkin CrossFitiä harrastavilta naisilta. Sittemmin olen tutustunut lisää aiheeseen ja käynyt aika paljon keskustelua kyseisestä lajista. Olen jopa ajautunut katsomaan YouTubesta CrossFit Games -kilpailuja. Yritän tuoda hieman päivitettyä näkökulmaa aiheeseen.

CrossFit treenimuotona...

Olen usein todennut, että CrossFitin perusidea on oikein hyvä: yritetään saada ihmiset tekemään jotain muutakin kuin treenaamaan vuodesta toiseen samalla voimabodausohjelmalla ja monipuolistamaan kuntoiluaan. Se, että ihmiset tulevat CrossFitin kautta vähintään kokeilleeksi painonnostoliikkeitä, on myös erittäin hieno juttu. Koko kroppaa kuormittavat raskaat isot liikkeet ovat mielestäni aina parempi juttu kuin laitteilla tapahtuva tuntumapumppailu.

Jos CrossFit olisi pysynyt eräänlaisena kuntoilijoille suunnattuna treenimuotona, jossa käytetään eri urheilulajien kilpailijoiden käyttämiä harjoitteita fiksusti ilman turhaa meuhkaamista oman jutun paremmuudesta, en todennäköisesti suhtautuisi siihen niin kriittisesti kuin nyt. CrossFitin kielteisimmät piirteet ovat mielestäni ainakin Amerikassa touhussa vahvasti mukana oleva kulttimaisuus ja markkinointi jonkinlaisena käänteentekevänä treenimuotona. CrossFitistä monille tulee ensimmäisenä mieleen karmeat kippileuat ja teknisesti vaikeiden painonnostoliikkeiden tekeminen aikaa vastaan kamalalla tekniikalla. Ja onhan CrossFitissa muitakin kriitikoita huvittavia piirteitä, kuten todellista painoaan isommilta näyttävät painokiekot ja salien kutsuminen salin sijaan boxeiksi, mille en keksi mitään syytä kuin CrossFitin halun erottua muista omalaatuisuudellaan. Aikaisemmin olin siinä käsityksessä, että CrossFit pääkallopaikka olisi vahvasti paleodieetin kannalla, mutta äskettäin minulle selvisi, että lajin pääkallopaikka suosittelee Zone-dieettiä.

Moni CrossFitiä harrastava sanoo yhteisöllisyyden olevan se juttu, joka on saanut heidät innostumaan lajista. Ymmärrän tämän esim. pitkään yksin salilla puurtaneiden kohdalla, mutta yhteisöllisyys ei ole mikään erityisen uusi juttu urheilun parissa. Enkä puhu ainoastaan joukkuelajeista, vaan todella monia yksilölajeja treenataan porukalla, käydään seuravierailuilla ja muita vastaavia juttuja, joilla CrossFitiä mainostetaan. Yhteisöllisyys CrossFitissä näkyy myös ajoittain naurettavana "sun treeni on mun alkulämmittely" -tyylisenä uhopotaskana ja oman jutun pitämisenä niin äärettömän kovana. Uusi urbaani sananlasku kertoo, että crossfittaajalta ei tarvitse kysyä hänen harrastuksestaan - hän ehtii kertoa harrastavansa CrossFitiä ennen kuin edes ehdit kysymään! Crossfittaajat ovat myös hanakoita tekemään eron oman lajinsa ja fitnesshommien suhteen, mutta kovasti tuntuu CrossFit-mimmeiltäkin löytyvän perseposeraauksia Instagramista, sanookot yllä oleva CF-harrastajien kanavan video mitä hyväsä naurettavista peppuhaasteista. Ja mitä tulee videon mainintaan vaihtuvista trendeistä, on CrossFitkin hyvin pitkälti trendijuttu ja siksi se kerää massoja.

Yksi suurimmista CrossFitiin liittyvistä ongelmista on se, riittääkö suosion kasvaessa päteviä ohjaajia kaikille saleille. Osa lajin puolestapuhujista sanoo, että ohjaajat käyvät hyvät koulutukset ja he valvovat tarkaan, että harjoitteet tehdään tekniikasta ja turvallisuudesta tinkimättä. Joidenkin kommenttien mukaan asiat eivät mene ihan näin jokaisella salilla, eivätkä ne itse asiassa voikaan mennä: jos Level 1 -tason viikonloppukoulutuksen suorittanut henkilö vetää aloittelijoiden On Ramp -kurssia, ei kukaan voi olettaa hänen olevan kovinkaan hyvä opastamaan esim. painonnostoliikkeitä, mikäli lajikokemusta ei juurikaan ole - itse en edes kehtaisi opettaa rinnallevetoa ja tempausta kenellekään, sillä niin karmeita ovat omat suoritukseni kyseisissä liikkeissä. Kävin toissakesänä aiheesta mielenkiintoisen ja rakentavan keskustelun erään CrossFitiä harrastavan kanssa, ja hän oli oikeastaan hyvin pitkälti samoilla linjoilla kuin minä, mitä tulee lajin kasvun aiheuttamaan pätevien vetäjien puutteeseen. Toisaalta CrossFit-salit ovat tehneet aika paljon yhteistyötä painonnostajien kanssa, mikä on tietysti hyvä juttu crossfittaajien painonnostotekniikoiden oppimisen kannalta. Ajatus siitä, että CrossFitin harrastaja olisi ns. hyvä kaikessa, lienee kuitenkin suurimman osan kohdalla lähdes mahdoton, oli valmennus kuinka hyvää tahansa.

Vakiintuneet CrossFit-harjoitteet on nimetty naisten etunimillä, joista löytyy lista CrossFitin nettisivuilta. Näiden lisäksi löytyy Hero Workouteja, jotka on nimetty pääasiassa Irakin ja Afganistanin operaatioissa kaatuneiden amerikkalaissotilaiden mukaan. Tämä on varmasti jaloa ja kunnioittavaa jonkun mielestä. Minun mielestäni taas niin kovin amerikkalaista paatosta ja tapa antaa CrossFitistä kuva patrioottien lajina. CrossFitiä markkinoidaan mielellään juuri sotilaiden, poliisien ja palomiesten harjoitusmuotona, joten treenien nimeäminen kaatuneiden sotilaiden mukaan varmasti palvelee tätä tarkoitusta.

...ja kilpalajina

Kilpalajina CrossFit sopii mielestäni ainoastaan sellaisille, joilla on pitkähkö urheilutausta. En sano, että kenenkään ei tulisi kilpailla CrossFitissa, mutta kenelle tahansa lajia harrastavalle en sitä suosittelisi. Monet asiantuntijat ovat todenneet lajin olevan aika loukkaantumisherkkä, enkä nyt puhu pelkästään rabdomyolyysistä, jonka väitetään olevan ongelmana CrossFitissä. CrossFit Games -kilpailijat kisaavat urheilijat ovat huippuyksilöitä, mutta en edelleenkään voi allekirjoittaa sitä, että he heidän paristaan löytyisi maailman kovakuntoisimmat yksilöt. Laji ei ole erityisen katsojaystävällinen suuria massoja ajatellen, sillä harva jaksaa katsoa kisoja, joissa tehdään ensin sata toistoa kippileukoja, sitten vedetään maasta ja lopuksi hypitään boksin päälle. Voin auliisti myöntää, että CrossFit-kisoissa tehdään suorituksia, joihin minä en missään nimessä pysty, mutta silti kyseenalaistan kisojen lajivalintojen järkevyyden järjestyksen. Onko oikeasti mitään järkeä tehdä painonnostoliikkeitä  jo valmiiksi uupuneena?  Kisoissa on ollut mukana uintia, kohta varmasti painia ja nyrkkeilyä. Tavallaan on erittäin hienoa, että ihmisten fyysistä kuntoa ja kestokykyä mitataan monin eri tavoin, mutta sille lienee syynsä, että urheilussai erikoistutaan tiettyihin lajeihin. On ihan selvää, että CrossFit Regionals ja  -Games -tasolla kilpailevien joukosta löytyy enemmän tai vähemmän doupattuja yksilöitä. Kisat kestävät monta päivää ja suoritukset ovat rankkoja, joten väkisinkin joku kilpailijoista turvautuu huulirasvoihin ja muihin poppakonsteihin. Ja mitä tulee CrossFit-kisaajien vartaloihin...no, tehkää omat johtopäätkösenne. Ai niin, viimevuotisten CrossFit Gamesien kokonaiskilpailun voittaja sai palkinnoksi Via Dolorosastaan vähintään kohtuulliset 275 000 dollaria. Tuollainen summa saattaa lisätä houkutusta hakea lisäapua suoritukseen D-vitamiinista.


                                    Jos luulitte minun olevan kärkäs kritisoimaan CrossFitiä, katsokaapa nämä videot:

Peppukipuinen yhteisö?

 

CrossFitin harrastajat ovat aika hankoita puolustamaan lajiaan, mikä selvisi minulle hyvin konkreettisesti pari vuotta sitten. Eikä siinä mitään, on ihan ymmärrettävää, että jokainen haluaa pitää juuri omaa lajiaan kovimpana juttuna kaikista ja osoittamaan kriittisten mielipiteiden esittäjien olevan hakoteillä. Onneksi Suomessa asiat eivät mene ihan samalla tavalla kuin Amerikassa, sillä muuten meikäläinenkin olisi saattanut kokea CrossFit Inc:in vihan ja päätyä raastupaan. On perin mielenkiintoista, että CrossFit White Papers -sivun mukaan perustaja Greg Glassman on kärkäs arvostelemaan muiden ajatuksia treenaamisesta, mutta vastaavasti hän on haluton osoittamaan omia väitteitään todeksi käytännössä. Jos CrossFitia ja sen harrastajia kritisoidaan usein, ovat Glassman ja hänen amerikkalaiset seuraajat vastaneet siihen vähättelemällä muiden lajien edustajien (esim. kymmenottelijoiden ja voimistelijoiden) kykyjä crossfittaajiin verrattuna tai muuten vaan lokaa heittämällä. Linkkaamani sivun mukaan CrossFitiä kritisoineiden valmentajien tms. kirjoitukset joutuvat ankaran moderoinnin kohteiksi CrossFitin virallisilla foorumeilla. Tämä vaikuttaa hyvin samanlaiselta kuin skientologien touhut tai "Suomen johtavan ravintoasiantuntijan", ortopedi Antti Heikkilän tyyliltä. CrossFit-pomojen keskuudessa on käsittääkseni ollut erilaisia "opillisia" ristiriitoja, joten mielenkiinnolla odotan, poikiiko se uusia CrossFitin kaltaisia treenimuotoja; eri nimellä tosin, sillä CrossFit Inc. pitää satavarmasti kiinni yksinoikeudestaan käyttää nimeä.

Suomen CrossFit-piireissä kritiikkiin tunnutaan suhtautuvan pääosin avoimesti.  Lappeenrantalaisen salin sivulla myönnetään kriitikin olevan ainakin osittain aiheellista, toinen sivu taas myötäilee täysin CrossFitin päämajan kantoja ja oikeastaan ei myönnä ongelmiä. Helsinkiläisen CrossFit Basementin blogissa tunnustetaan ongelmat valmennuksen ja huonon ohjelmoinnin suhteen, mutta toisaalta korostetaan yhteisön ratkaisevan ongelmat lajin kehittyessä. Toisaalta aina löytyy niitä, jotka ottavat lajiin kohdistuvan kritiikin henkilökohtaisesti. Ja mitä tulee omiin kokemuksiini crossfittaajista, ovat nämä herkimmin kritiikistä suuttuvat niitä, jotka ovat myös kovimpia julistamaan CrossFitin paremmuutta kaikkeen muuhun verrattuna. Tätä päätelmääni vahvistivat muiden suomenkielisten CrossFitiä kritisoineiden blogikirjoitusten saamat kommentit - "Rich Froning tempaisisi sut yhdellä kädellä" -tasoinen argumentti ei varsinaisesti edistä CrossFitin asiaa.

Syitäni olla menemättä CrossFitiin

 

Vanhan viisauden mukaan sellaisia asioita, joita ei ole itse kokeillut, ei pitäisi tuomita kauhean hanakasti. Joku voisi sanoa, että minun pitäisi ensin kokeilla CrossFitiä, ennen kuin kirjoitan taas kerran näin tulikivenkatkuista juttua siitä. Minulla on kuitenkin muutama perustelu sille, miksen lähde On Ramp -kurssille ja sen myötä CrossFitin pariin. Ensinnäkin saan päälajissani jo ihan tarpeeksi rääkkiä ja pahaa oloa päälajissani. Yhteisöllisyys hoituu kätevästi siinä samalla. Jos tosissani haluan parantaa painonnostoliikkeiden tekniikkaa, järjestän itseni painonnostajan oppiin. Jos taas haluan apua voimisteluliikkeisiin, menen voimisteluseuraan. Olen lisäksi tehnyt oman osuuteni kaikenlaisista kuntopiireistä, käyttänyt soutulaitetta monin tavoin, vetänyt uinnin päälle leukoja (kippaamatta), jonka jälkeen vielä juossut päälle. Nämä ovat nähdäkseni hyvin lähellä CrossFitin WOD:eja, vaikka eivät virallisesti niitä olekaan. Olen vuosien varrella treenannut mielestäni aika monipuolisesti ja siinä sivussa ajanut itseni myös suht pahaan alipalautumistilaan. CrossFit-salien kuukausimaksut ovat lisäksi sitä luokkaa, että hoidan oheistreenit mieluummin muualla. Nähdäkseni minulla ei ole mitään syytä lähteä CrossFitiin, ellei sellaiseksi lasketa hyvännäköisten nuorten naisten kohtalaisen vahvaa edustusta CrossFit-saleilla.

Kova kunto - mitä sillä tarkoitetaan?

Näin kesän kynnyksellä monet sukupuoleen katsomatta yrittävät päästä sellaiseen kuntoon, että rannalla kehtaisi olla ilman kauheaa häpeää omista jenkkakahvoistaan ja alleistaan. Monien salilla puurtavien mielestä mukaan lihaksikkaassa ja rasvattomassa kunnossa oleva henkilö on hyvässä, ellei jopa kovassa kunnossa, mutta onko asia ihan niin yksinkertainen?

 

Ulkonäkö, suorituskyky vai molemmat?

Koska tämä blogi on ennen kaikkea kehonrakennukseen ja fitnessiin keskittyvä lifestyleblogi, otan ensimmäiseksi tarkasteluun noissa piireissä käsittääkseni vallalla olevan käsityksen kovasta kunnosta. Koska kyseisissä lajeissa kunto mitataan vain ja ainoastaan ulkonäön perusteella (pl. vapaaohjelman sisältävä fitness), pitävät niitä seuraavat kovana kuntona jotain ihan muuta kuin esimerkiksi minä. "Se on tosi kovassa kunnossa" tarkoittaa bodarista puhuttaessa sitä, että hän on revityn kireässä kunnossa, eli lihakset erottuvat selkeästi ja perse, olkapäät ja rinta ovat säikeillä. Myös verisuonet erottuvat selvästi. Bikini fitness -kisaajilla kovan kunnon määritelmä on tietysti ihan erilainen. Kärjistäen voisi sanoa, että heidän kovan kuntonsa kriteerinä on vatsan litteys ja timmin pyöreät pakarat. Kuitenkin bodarin ja bikinikisaajan kohdalla on vaikea sanoa, kenen suorituskyky on paras - kuka lavalla olevista on vahvin, nopein tai  ketterin? Tämän takia olisin hyvin varovainen käyttämään ilmaisua "kovassa kunnossa" puhtaasti ulkonäön perusteella arvioitavien lajien kohdalla. Isot ammattilaisbodarit vaikuttavat hengästyvän kovin helposti, joten ovatko he siis kovassa kunnossa? Mielestäni eivät siinä mielessä, miten itse ymmärrän kovan kunnon. Eivät, vaikka he treenaisivat salilla todella kovaa ja tappiin asti.

Kuvassa hallitseva Mr. Olympia Phil Heath. Julmetun kokoinen mörkö, mutta miten mahtaa olla salitreenin ulkopuolisen suorituskyvyn laita?

Urheilulajien kohdalla on luonnollisesti suuria eroja siinä, millaisia ominaisuuksia niissä vaaditaan. Toiset lajit vaativat todella kovaa kestävyyttä, toiset taas painottuvat lyhytkestoisiin räjähtävää voimaa vaativiin suorituksiin. Olympialaisissa juokseva maratoonari on varmasti kovassa kunnossa, kun puhutaan kestävyydestä. Mutta maratoonarit tuskin vetävät kauhean isoja rautoja maasta. Vaikka kestävyysjuoksu on kamalaa rääkkiä, eikä itsestäni olisi siihen, en pidä sitä kauhean monipuolisena kestävyyslajina verrattuna esim. hiihtoon, triathlonista puhumattakaan. En kuitenkaan mene sanomaan, etteivät kestävyysjuoksijat ole kovakuntoisia tyyppejä. Esimerkkinä toisesta ääripäästä voidaan ottaa esille voimanosto. Fredrik Smulter penkkaa hirmuisia rautoja, mutta onko hän muuten kovassa kunnossa? Yksi "kovan kunnon" kriteeri on mielestäni tietynlainen monipuolisuus, mitä tulee kestävyyteen, nopeuteen ja voimaan.

Vaikka usein kritisoin (ja tulen myös jatkossa kritisoimaan) Crossfitiä, myönnän auliisti, että lajin huiput ovat monella tavalla kovakuntoisia tyyppejä. Koska huipputasolla Crossfit-kisat saattavat sisältää kaikkea uinnista painonnostoliikkeisiin, pitää kilpailijoiden hallita monia lajeja kohtalaisen hyvin. Koska itselläni ei ole juuri lainkaan räjähtävyyttä, eikä varsinkaan minkäänlaista motoriikkaa, en varmasti pärjäisi Crossfitissa. Eri asia on, onko mitään järkeä niputtaa niin erilaisia lajeja samaan kilpailuun, varsinkin kilpailijoiden ollessa todella uupuneita. Yhtä kaikki, Rich Froning on varmasti kovakuntoinen heppu. Mutta niin ovat myös kymmenottelijat, kilpasoutajat, painijat ja rugbyn pelaajat, vain muutamia lajeja mainitakseni. Crossfittaajien väittäminen maailman kovakuntoisimmiksi urheilijoiksi on melkoisen kovaa liioittelua - uskon heidän löytyvän edelleen olympialajien piiristä. Toisaalta kaikki kovakuntoiset, hullun lailla treenaavat yksilöt eivät ole edes urheilijoita. Vai mitä sanotte seuraavista porukoista: Special Air Service, Special Boat Squadron, US Navy's Sea, Land and Air Teams, USAF Pararescue, Sayeret Matkal tai 2^e régiment étranger de parachutistes?

Jos urheilijoita arvostellaan bodauskriteerein, mennään monesti metsään. Jotkut jalkapalloilijat ovat aika mitäänsanomattoman kokoisia, jos katsotaan heidän lihasmassaansa. Silti he jaksavat juosta 90 minuuttia helteessä ja saavat potkaistua palloa todella lujaa. Ja lieneekö edes tarpeen puhua huippujalkapalloilijoiden henkisistä paineista? Haluaisitko olla itse vetäjänä rangaistuspotkukilpailuun edenneessä MM-finaalissa, jos epäonnistuminen merkkaisi tappiota? Joskus kuulee irvailtavan telivoimistelijoiden ohuista jaloista, mutta luulen niistä silti löytyvän ihan riittävästi voimaa. Kamppailulajeissa raskaiden sarjojen ottelijat näyttävät joskus enemmän lihapullilta kuin urheilijoilta, mutta yllättäen hekin jaksavat otella täyden ajan ja usein vielä voitokkaasti. Alempana kuvassa on vapaaottelulegenda Fedor Emelianenko, joka ei näyttänyt kovinkaan urheilulliselta, vaan hieman plösöltä, mutta teki silti tuhoisaa jälkeä kehässä. Veikkaan sekä hänen kestävyys- että voimaominaisuuksiensa olleen huomattavasti paremmat kuin monella täydellisessä pillunvonkauskunnossa olevalla shortsibodarilla. En väitä, että ylimääräisestä rasvasta olisi varsinaisesti mitään hyötyä suurimmassa osassa urheilulajeja, mutta urheilijoita ei kannata arvioida pelkästään rasvaprosentin ja lihaksikkuuden perusteella - bodauslavat ovat sitä varten

Jopas on rasvaisessa kunnossa oleva heppu. Eihän hänellä näy edes sixpack. Miten tuo kehtaa olla ilman paitaa, kun ei ole yhtään tatuointiakaan?

Kuntoilijan kova kunto ja treenin monipuolisuus

Olen sen verran pitkään harrastanut onnetonta sunnuntaijumppailuani, että olen törmännyt aika monenlaisiin käsityksiin kovasta treenistä ja siitä, miten kenenkin pitäisi treenata. Osa vannoo pelkän salilla käymisen nimiin, kun taas toisille hyötyliikunta on kaikki kaikessa. Tiedän keski-ikäisiä miehiä, joille voimailutulokset ovat niin tärkeitä, että sen varjolla jätetään kaikki muu liikunta - eräs tällainen sanoi minulle, ettei halua käydä edes kävelemässä, koska silloin tulokset laskevat. Ja en puhu kisaavasta voimanostajasta, vaan viisikymppisestä miehestä, joka käy salilla kahdesta kolmeen kertaan viikossa. Vaikka tämä herra nostaakin kohtalaisen raskaita romuja maasta, en pidä häntä kovakuntoisena, jos mittarina on yleiskunto. Jokaiselta salilta löytyy myös oman elämänsä bodareita, joille kaikki aerobinen liikunta on kauhistus, koska niiden pelätään vaikuttavan negatiivisesti lihaskasvuun - tai pitäisikö sanoa muodikkaasti, että he pelkäävät gainssien menevän hukkaan. Kuten olen moneen otteeseen sanonut, jokainen treenaa siten kuin itse parhaaksi näkee ja lajeja, joista pitää. Yleiskunnon kannalta olisi kuitenkin hyvä, että salilla treenaavat kuntoilijat tekisivät jotain muutakin, vaikka salitreeni olisikin se ykkösjuttu. En usko kenenkään kehitykselle olevan haittaa uinnista, pyöräilystä tai kevyestä juoksulenkistä pari kertaa viikossa. Lisäksi asiaa voidaan lähestyä siten, että arkielämässä ei ole juurikaan merkitystä sillä, vetääkö maasta 230 kiloa vai 250 kiloa. En usko asialla olevan kovinkaan suurta painoarvoa edes pimperon saamisen kannalta.

Suosittelen tavalliselle salitreenaajalle muutakin liikuntaa jo senkin takia, että mahdollisten loukkaantumisten ja muiden odottamattomien juttujen varalle on jotain muutakin. Itse treenaan kaupungin saleilla, jotka menevät juhlapyhien aikaan muutamaksi päiväksi kiinni. Pelkästään salilla treenaaville nämä ovat hankalia hetkiä. He valittavat, että pyhien takia ei pääse treenaamaan ja he joutuvat pitämään pakon sanelemina treenitaukoa. Heidän mieleensä ei tule mennä ulos loikkimaan rappusia, juoksemaan mäkivetoja, heittelemään kiviä, punnertamaan pururadalta löytyviä tukkeja tms. Aikonaan olin itse pari kuukautta poissa päälajini treeneistä olkapäävamman takia, enkä voinut tehdä yläkroppapunttiakaan. Siispä jalkapuntin lisäksi loikin tuolloin hullun lailla Töölön Kisahallin rappusia ja juoksentelin ulkona. Onko sitten syynä lähes olematon tausta muista harrastuksista vai mielikuvituksen puute tai laiskuus, etteivät monet edes älyä mennä kokeilemaan spurtteja, loikkimisia tai muuta salitreenaamisesta poikkeavaa?

Monia uusia lukijoita varmasti kiinnostaa tietää, olenko omasta mielestäni kovassa kunnossa. Vastaukseni on hyvin lyhyt ja yksinkertainen: en ole. Olen ehkä joskus ollut aika kireässä kunnossa ja jaksanut vääntää vanhan dieselmoottorin lailla, mutta voimatasoni, räjähtävyyteni ja motoriset taitoni ovat sen verran surkealla tasolla, etten kehtaa sanoa olevani tällä hetkellä kovassa kunnossa, varsinkaan pitkään vaivanneen polvivamman jäljiltä. Olen vaan ollut käsittämättömän hullu ja tyhmä, joten olen kyllä saman päivän aikana treenannut neljästi: mäkivetoja, uintia, pyjamapainia ja vielä päälle iltalenkki. Jonkinlainen peruskunto minulla tietysti on, mutta "kova kunto" tarkoittaa minulle täysin eri asiaa. Jos puhutaan ulkonäöllisistä seikoista, en ole Bodaus- tai edes Men's Physique -kriteerien arviotuna kovinkaan häävissä kunnossa, vaikka joidenkin tiedän monien "tavisten" pitävän tämänhetkistä "kuntoani" jo varsin kireänä.

Kirjoittajan vessaselfie 6.5.2016. Tällä kunnolla ei mennä shortsibodauskisoihin eikä juhlita edes Mummotunnelin isossa jaossa, mutta toisaalta pystyn vihdoin jälleen vääntämään, loikkimaan ja juoksemaan vetoja - mistä nautin suunntattomasti viime vuoden pilanneen polvivamman jälkeen. Kova kunto vai ei?