Norjalaisten astmalääkkeet ja huulirasvat

Vähänkään uutisia seuraavat eivät ole viime päivinä voineet välttyä norjalaishiihtäjätär Therese Johaugin dopingkäryn setvimiseltä. Viimekesäisen Martin Johnsrud Sundbyn astmalääkekohun ohella Johaugin käry on luonut kovan epäilyksen norjalaisten keinoista heidän hiihtomenestyksen apuna. Mikään doping ei korvaa treenikilometrejä eikä omistautumista asialle, mutta norjalaisten ylivoima on mietityttänyt allekirjoittanutta pitkään, ja olen muutenkin aika skeptinen puhtaan urheilun suhteen. Vaikka dopingkäryt ja muut urheiluun liittyvät jutut ovat suuressa mittakaavassa hyvin vähäpätöisiä asioita, olen kuitenkin ollut rehellisesti sanottuna vahingoniloinen norjalaisten käryistä. En todellakaan siksi, että se helpottaisi suomalaisten menestystä tulevalla maastohiihtokaudella. En siksi, että minulla olisi jotain Johaugia vastaan - päinvastoin, pidän näin miehestä näkökulmasta Johaugia oikein mielyttävänä tapauksena (nyt feministit saavat syyn boikotoida tätä blogia naisten esineellistämisen takia). Syy vahingonilooni on se, että norjalaiset ovat huudelleet ylimielisinä paremmuudestaan ja hurskastelleet muiden dopinginkäytöstä, esittäneet pyhimyksiä ja väittäneet menestyvänsä täysin puhtaina. Astmalääkkeiden antaminen terveille urheilijoille ja lääkäreiden erot käryjen jälkeen kertovat jostain aivan muusta. Johaugin dopingiksi leimatun huulirasvan käyttö vahingossa lääkärin virheenä menee täysin "uskokoon ken tahtoo" -sarjaan. On muuten mielenkiintoista, että Johaug saapui tiedotustilaisuuteen meikittömänä, jopa hieman nukkavierun oloisena. Hänet on kuitenkin nähty ladullakin aika meikattuna, joten oliko kyseessä puhdas lisädraaman luominen, säälipisteiden keruu ja maitotilan tyttären väitetyn puhtauden korostaminen?

Kärähtäneen hiihtokuningattaren tuskaa.

Vanhassa blogissani pohdin, tulenko koskaan näkemään norjalaisten joukkokäryä. Sundbyn ja Johaugin käryjä ei voi vielä kutsua joukkokäryksi, mutta sekä miesten että naisten viime talven kärkinimien kärähtäminen kertoo jotain norjalaisten käyttämistä vippaskonsteista. Tavallaan on ironista, että norjalaiset ovat kärähtäneet tavalla, joka vaikuttaa samanlaiselta amatöörien puuhastelulta, mihin Kari-Pekka Kyrö viittasi suomalaishiihtäjien kärähdettyä Lahden MM-kisoissa 2001. Norjalaiset ovat selitelleet selittelemistään, kärähtäneet urheilijat ovat vakuuttaneet syyttömyyttään ja puhtauttaan lehdistötilaisuuksissaan. Sundby sai naurettavan parin kuukauden kilpailukiellon ja aika näyttää, onnistuvatko norjalaiset puljaamaan Johaugille nimellisen kilpailukiellon. Voi kuitenkin olla, että muut kilpailijat suhtautuvat norjalaisiin jatkossa aika penseästi, kuten Ilta-Sanomien toimittaja Pekka Holopainen huomauttaa. Norjalaisten menestys ei ole jatkossakaan uhattuna, vaikka Johaug saisikin pitkän kilpailukiellon, mutta kenties jopa Norjassa herätään pohtimaan kriittisesti keinoja hiihtomenestyksen takana. Jo ennen Johaugin käryä Suomen hiihtomaajoukkueen entinen päävalmentaja, dopingleiman itsekin saanut Pekka Vähäsöyrinki julkaisi norjalaisten puhtauden yksiselitteisen selvästi kyseenalaistaneen avoimen kirjeen. Vähäsöyrinki pitää mahdottomana sitä, että 1990-luvulla norjalaiset olisivat pärjänneet puhtaina EPO-hormonilla doupattuja urheilijoita vastaan.

Norjalainen astmalääke

Norjalaisten käryt saivat runosuoneni sykkimään, ja raapusin oman versioni Juice Leskisen Norjalaisesta villapaidasta. Myönnän, etten ole missään nimessä Juicen veroinen lyyrikko, eikä tämä versio ole helpoin laulettava. Antakaa anteeksi, ja pyydän myös anteeksi Juicelta.

Norjalainen astmalääke (alkuperäiset san.ja säv. Juice Leskinen)

Mies hiihti ladulla näyttäen nopeelta hiihtotrikoissaan.

Niin rennosti lykki ja suksilla potki kohti taas voittoaan.

Epäiltiin huijausta, eipä oo mahista, että ne käryäis.

Jotenkin ihmeellä, oudolla vilpillä, ei ne kiinni jäis.

Piilossa kaikilta lääkärin hoivissa ottivat troppejaan.

Lääkkeitä astmaa ja muutakin vaivaa mukamas torjumaan.

Suomea haukkuivat, Lahdesta puhuivat, minkä vain ehtivät.

Rehdisti vannoivat, saaneensa voittonsa, niin he ain' väittivät.

Hea, hea, hea, hea!

Me doupattiin salaa ja ladulle avun se toi.

Mut kärysi Johaug ja roinasta hyötyikö

Northug vai miks' se vaan ain' dominoi?

Puhuimme doupeista, väittivät tietysti et eivät kusettaneet.

Keuhkot ne heikot ja rohtuneet huulet heit' sanoivat vaivanneen.

Selitti lääkäri, pois pysyy astma, kun ennaltaehkäisee.

Siksi annos on suuri ja kaikki sen saavat, vaik' terveitä ovatkin.

Hea, hea, hea, hea!

Me doupattiin salaa ja ladulle avun se toi.

Mut kärysi Johaug ja roinasta hyötyikö

Northug vai miks' se vaan ain' dominoi?

Olenko fitnesslajien väärinymmärtäjä?

Hyvää lokakuun puoliväliä! Viikot, oikeastaan kuukaudet ovat taas huomaamatta vierineet ilman ajatusteni purkamista tähän blogiin. Ideoita juttuihin riittää kyllä, mutta oma treenaaminen ja  työnteko ovat vieneet aikaa. Koska viime viikonloppuna pullisteltiin ja säteiltiin Lahdessa Nordic Fitness Expon merkeissä, päätin ryhdistätyä. ProBody -lehden päätoimittaja ja bodaus- ja fitnessmaailman hyvin tunteva Tomi Takamaa kirjoitti Lahden fitnessorgioiden jälkeen Iltalehden blogiinsa postauksen otsikolla "Fitnesslajien väärinymmärtäjille". Koska monen mielestä saatan hyvinkin kuulua tuohon joukkoon, päätin lukea Takamaan jutun avoimin mielin ja perustella mahdollisimman objektiivisesti, miksi olen eri linjoilla Takamaan kanssa. Kursivoituina suorat sitaatit Takamaalta.

Väärät ennakkoasenteet?

Toki, jos iltapäivälehtien kommentteja on uskominen, fitness-lajit eivät ole urheilua, vaan ainoastaan perseen keikuttamista, tekoripsiä ja silikonirintoja. 

Heti alkuun Takamaa tuo esille mielipiteensä siitä, että fitnesslajit ovat urheilua siinä missä muutkin. En voi hyvällä tahdollakaan olla tästä samaa mieltä, poikkeuksena ehkä vapaaohjelman sisältävä fitness, jossa tosin painoarvo taitaa edelleen olla enemmän ulkonäöllisissä asioissa. Ulkonäön arvostelu kilpailijoiden paremmuusjärjestyksen rankkaamisessa onkin se syy, miksi en voi pitää fitnesslajeja urheiluna - ne ovat kauneuskilpailu erilaisilla kriteereillä kuin tavalliset missikisat. Tuota lausetta olen toistanut kyllästymiseen asti tässä blogissa, mutta miten muutenkaan asian ilmaisisi? Urheilulajeissa paremmuusjärjestys tulisi ratkaista suoritusten perusteella, eikä ulkonäön. Olen muutenkin usein miettinyt, että voiko kasvoiltaan kauniisti sanottuna ei niin kovin kaunis nainen pärjätä esim. bikini fitness -kilpailussa, vaikka kroppa olisikin huippuluokkaa? Epäilen suuresti, vaikka meikillä saakin hämättyä paljon. Silikonirinnat ovat jokaisen oma asia, mutta selvästi yleisiä bikinikisaajilla. Hiustenpidennykset ja tekoripset vaikuttavat myös olevan lähes pakollinen juttu kisaajille.

Kommenteissa monesti unohdetaan sellainen ”pieni sivuseikka”, että lajin huipuilla ja sinne pyrkivillä on usein takanaan vuosikausien tavoitteellinen treeni.

Iltapäivälehtien kommentit kannattaa yleensä jättää omaan arvoonsa, enkä yleensä juuri vaivaudu lukemaan niitä. Mutta se, että niitä kommentoidaan johtuu siitä syystä, että ainakin Iltalehti on nettisivuillaan tuonut fitnesslajeja aiempaa voimakkaammin esille. Se, että esim. bikini fitnessiä tuodaan jo esille valtamediassa, kertoo jotain ajastamme. Voi toki, olla ettei buumi kestä enää kauaa, mutta ilmeisesti klikkauksia tulee, eiväthän muuten iltapäivälehdet kirjoittaisi nettiin juttuja kyseisistä karkeloista. Samalla tulee väkisin mieleen, että pyritäänkö fitnesslajien asemaan tietoisesti pönkittämään? Suomessakin kilpaillaan monissa maailmalla suosituissa lajeissa, jotka eivät kuitenkaan koskaan pääse iltapäivälehtien nettisivuille. Sen sijaan niin marginaalinen laji kuin bikini fitness ylittää uutiskynnyksen.

Mitä tulee Takamaan mainitsemaan fitnesskilpailijoiden treenitaustaan, uskon monilla olevan takanaan pitkään jatkunut tavoitteellinen salitreeni. Joillakin on varmasti myös taustaa muista lajeista. Mutta valitettavasti somessa näkyy, että monet nuoret naiset ovat menossa kisaamaan hyvin onnettomalla treenitaustalla, mikä herättää kysymyksiä kilpailemisen motiiveista - onko syynä aito halu kilpailla valitsemassaan lajissa vai tarve kuulua johonkin, saada huomiota ja sometykkäyksiä?

Fitnesslajit - riski terveydelle vai ei?

Kommenteista saa myös lukea, että lajin harrastaminen johtaa automaattisesti syömishäiriöön, kilpirauhasen YT-neuvotteluihin ja naisellisuuden menettämiseen.

Asia ei tietenkään ole näin yksinkertainen. Jotkut osaavat treenata ja dieetata fiksummin kuin toiset. Joidenkin kroppa kestää tuota rääkkiä paremmin kuin toisten. Siinä Takamaa on täysin oikeassa, että monessa lajissa vammariski on isompi kuin fitnesslajeissa. Vaikka itse olen päässyt suht vähällä loukkaantumisten suhteen on listallani seuraavanlaisia vammoja: leikkauksen ja pitkän kuntoutuksen vaatinut polven eturistisidevamma, solisluu on mennyt poikki 10-vuotiaana, molempien olkapäiden ac-nivel on saanut osumaa ja nilkan nivelsiteet ovat hajonneet. Pienempää vammaa on vähän väliä. Fiksusti tehtynä fitness- ja kehonrakennustyylinen treenaaminen onkin varmasti turvallisempaa kuin kamppailulajit, laskettelu, alamäkipyöräily, jalkapallo jne. Mutta fitnessin kohdalla terveyteen liittyvät ongelmat ovat toisenlaisia.

Urheilulääkäri Pippa Laukka on esittänyt varsinkin bikini fitness -buumiin kriittisesti suhtautuvia kommentteja, samoin entinen fitnesskisaaja Nora Yrjölä, joka on avoimesti kertonut lajiin liittyvistä negatiivisista kokemuksistaan. Kummankin mielestä ongelmana on naisten hormonitoiminnan sekaisin meneminen sekä syömishäiriöön viittaavat asiat fitnesskilpailijoiden piirissä. Takamaa ei kiistä ongelmaa, mutta pitää sitä lähinnä ammattitaitoisen valmennuksen puutteena. Mielestäni kuitenkin on selvää, että fitnesslajien harrastajien ei kannata vähätellä ongelmia, jos menestynyt entinen kisaaja ja pätevä urheilulääkäri varoittavat niistä. Jokaisen fitnesslajeissa kisaamista harkitsevan kannattaisi ainakin tiedostaa, millaiseen leikkiin on lähtemässä, ja mitä se saattaa aiheuttaa naisen kropalle.

  Kumma kyllä, suuri iltapäivälehtien lukijayleisö unohtaa kuitenkin sen, että fitness-lajit eivät ole ainoa urheilulaji, joiden harrastajat joutuvat tiputtamaan reilusti painoaan. Miten olisi vaikka paini, ammattinyrkkeily tai mäkihyppy? Entäpä baletti, voimistelu ja taitoluistelu? 

Kyllä, monissa lajeissa painoa joutuu vahtimaan ja pudottamaan. Kamppailulajien piirissä tehdään jopa älyttömiä painonpudotuksia, ja tiedän kasvuikäisten junnujenkin pudottaneen painoa kisoihin, mikä on tietysti hullua. Mutta näissä lajeissa painonpudotus voidaan lopettaa, kun on päässyt puntarista läpi. Fitnesslajeissa ja vielä korostetummin bodauksessa pitää olla todella kireässä kunnossa. Varsinkin naisilla kropan vetäminen luonnottoman alhaiseen rasvaprosenttiin on pidemmän päälle terveyden kannalta huono juttu. Takamaa ei mainitse ns. punttimimmi-ilmiöstä: kisojen jälkeen syödään kärjistetysti muutamassa päivässä koko dieetin edestä herkkuja ja kas kummaa, paino on noussut paljon, kroppa lässähtänyt, mutta donitsinhimo säilynyt. Olen itse nähnyt tiukkaan kuntoon itsensä vetäneitä mimmejä, jotka ovat puolen vuoden päästä olleet reilusti pulleammassa kunnossa. Mieli vetää kuitenkin kisalavoille ja pian ollaankin taas kituutusdieetillä. Tällainen jojottelu ei voi olla missään tapauksessa hyvästä.

Fitnesskisaajat - hyviä esikuvia?

Kauneusihanteet ovat muuttuneet. Jonkun mielestä on huolestuttavaa, että jopa 15–16-vuotiaat tytöt alkavat haaveilla bikini fitness -kisoista ja siitä päivästä valokeilassa, jolloin Lahden Messukeskuksen päälavalla kaikki huomio on urheilijoissa, jotka ovat valmistautuneet sitä yhtä päivää varten vuosia. Itse olisin kuitenkin enemmän huolissani niistä nuorista, jotka eivät syö juuri mitään. Kyllä se kana, riisi ja vihannekset neljä kertaa päivässä kuulostaa hieman fiksummalta kuin yksi omena, siivu paahtoleipää ja kuppi teetä. 

Tässä Takamaa on mielestäni pahiten metsässä. Ei 15-16-vuotiaan tytön tarvitse vielä edes tietää bikini fitness -kisoista, vaan harrastaa monipuolisesti liikuntaa ja syödä hyvin. Eikä samanikäisen pojankaan kannattaisi ehkä pitää Jeff Seidin kroppaa tavoitteenaan. En lähde pohtimaan nuorten ulkonäköpaineita sen enempää, mutta toivoisin kuitenkin teinien esikuvien olevan muita kuin fitnesstähtiä tai shortsibodareita. Se on toki hyvä, että kauneusihanteena ei ole enää langanlaiha, mutta ovatko somessa esiteltävät oikeista kuvakulmista otetut fitnessmimmien belfietkään se paras mahdollinen kauneusihanne, puhumattakaan kisalavalla nähdyistä naisista lisävarusteineen ja keinorusketuksineen?  Ja jos puhutaan muista fitnesslajeista ei tarvitse olla kauhean perillä asioista, että näkee monien naistenkin edistäneen kehitystään muillakin tuotteilla kuin lisäravinteilla. Tämä asia tuntuu jäävän monilta huomioitta fitnesshehkutuksen myötä.

Syömättömyys ei ole missään tapauksessa mikään hyvä juttu, mutta onko kanan ja riisin syöminen neljä kertaa päivässä kovinkaan monipuolista ravintoa? Terveellistä kenties, mutta ei monipuolista. Fitnesspiireihin on jostain syystä pesiytynyt käsitys, että on syötävä lähes samoja ruokia jatkuvasti, jotta voi päästä toivottuun kuntoon. Toki jos tykkää syödä pelkkää kanaa, riisiä ja vihanneksia päivästä toiseen, antaa mennä vaan. Mutta minusta on kovin hassua, kun joidenkin mielestä spaghetti bolognesen syöminen menee cheat mealista. En usko tavallisen perusruuan olevan kauhean haitallista fitnesskisaajallekaan.