Aloitan turinani parilla omakohtaisella kokemuksella: Mika Häkkisen voitettua toisen maailmanmestaruutensa minulta kysyttiin seuraavana päivänä koulussa, katsoinko kilpailun. Kun vastaisin, että en jaksanut herätä (kilpailu kaahailtiin Japanin Suzukassa), sain kuulla luokkakaveriltani olevani maanpetturi. Minä pidin itseäni tuolloin aika isänmaallisena ja pidän edelleenkin, joten hämmästelin kovasti kaverini kommenttia. Tuoreempi tapaus sattui punttisalilla vuoden 2014 talviolympialaisten aikaan. Suomen maajoukkueella oli jokin tärkeä peli edessä, ja suurin osa salilla olleista oli lähtemässä pois, jotta ehtisivät katsomaan ottelua. Eräs heistä kysyikin minulta, enkö aio katsoa lätkää. Vastattuani kieltävästi, sain aika kovan tuomion: "Sä et oo suomalainen!" En vaivaantunut todistelemaan asiaa, koska haluisin keskittyä gainssien hankkimiseen. Jäin kuitenkin pohtimaan tuota väitettä, jota pidän huumorimielessäkin heitettynä aika naurettavana. Ilmeisesti jääkiekko on kohonnut sellaiseen asemaan, että jokaisen suomalaiseksi itsensä mieltävän pitäisi seurata sitä, mikäli katupartionnilta sattuu aikaa jäämään.
Suomen itsenäisyyden alkuvaiheessa sanottiin, että Hannes Kolehmainen ja Paavo Nurmi juoksivat Suomen maailmankartalle. Olkoonkin, että maailmankartalla tarkoitettiin tuossa vaiheessa lähinnä läntistä Eurooppaa ja Yhdysvaltoja, en vähättele suomalaisurheilijoiden merkitystä positiivisen Suomi-kuvan luomisessa, jos tuota perin kökköä nykyilmaisua on salittua käyttää. 1920- ja -30-luvuilla etenkin kestävyysjuoksijat olivat varmasti tunnetuimpia suomalaisia ulkomailla. Suomessa urheilumenestyksellä haluttiin näyttää, etteivät suomalaiset olleet mongolien kaltaisia ali-ihmisiä, kuten ruotsalaiset olivat väittäneet (toim. huom. Mongolit ovat kyllä liian kovia ali-ihmisiksi, jos viitteenä käyttää heidän menestystään judossa tai painissa. Ja kyllä, muutkin kuin sakemannit ovat harrastaneet rotuoppia.). Itse asiassa samasta syystä Suomessa pidettiin tärkeänä, että suomalaisnaiset pärjäsivät kauneuskilpailuissa. Suomalaiset pärjäsivät tuolloin vallan mainiosti, esimerkiksi Adolfin olympialaisissa vuonna 1936 suomalaisjuoksijat nappasivat kolmoisvoiton 10 000 metrillä. Menestyksen huumassa sen ajan tunnetuin suomalainen urheiluselostaja Martti Jukola onnitteli Suomen kansaa voitosta. Hänen mielestään Suomen kansa oli siis kasvattanut kyseiset urheilijat, ja he urheilivat ennen kaikkea Suomelle, eivät niinkään itselleen. Vaan osasi muuan Matti Kyllönenkin - Häkkisen voitettua ensimmäisen maailmanmestaruutensa, hehkutti Kyllönen: "Hyvä Suomi, Hyvä Mika!" Valtio (tai järjestelmä) ensin -tyylinen ajatusmaailmahan on edelleen vallaan esim. demokratian ja sananvapauden kehdossa eli Kiinassa. Kiinalaisurheilijoiden menestyshän on täysin kommunistipuolueen ansioita, mutta tyriminen taas kelvottomien urheilijoiden omaa huonoutta. Samanlaista järjestelmäähän noudatettiin aikaisemmin muissakin sosialistisissa paratiiseissa, kuten Neuvostoliitossa ja DDR:ssä.
Ajat ovat muuttuneet Suomessa, enkä usko kauhean monien huippu-urheilijoiden ajattelevan treenatessaan, että he urheilevat vain Suomen maineen takia. Oma kunnianhimo lienee paljon tärkeämpi motivaatiotekijä, vaikka toki edelleen maajoukkue-edustus on kova sana lajissa kuin lajissa. Ei ole erityisen harvinaista, että esim. NHL-pelaajien kieltäytyessä MM-kisapaikasta, ovat jotkut vieläkin valmiita leimaamaan heidät edelleen maanpettureiksi. Ymmärrän ihan hyvin, että ihmisille urheilukilpailut ja suomalaisten menestyminen on tärkeää ja jos se piristää monia, on se vain hyvä juttu. Kuitenkin menestymättömyys varsinkin olympialajeissa kirvoittaa kansalaisilta välillä hyvin tylyjä kommentteja. Moni ei ymmärrä sitä, että monissa lajeissa jo pelkän olympiapaikan nappaaminen on niin kova suoritus, ettei siihen kauhean moni pysty. Toisaalta ihan päinvastaisia esimerkkejäkin on, kuten Suomen maajoukkueen menestyminen curlingissa Torinon olympialaisissa 2006. Laji, joka ei aikaisemmin kiinnostanut ketään, keräsikin paljon suomalaisia television ääreen. Mutta curling-huuma laantui nopeasti, eikä lajista tullut uutta kansallislajia.
Tietyt lajit ovat olleet suomalaisten silmissä sellaisia, joissa menestymistä pidetään erityisen tärkeänä. Jääkiekon lisäksi niitä ovat olleet keihäänheitto, maastohiihto ja mäkihyppy. Koska suomalaisten mäkihyppääjien menestys ei ole ollut vuosikausiin kummoista, vedottiin Suomen kansaan, jotta mäkihyppääjät saisivat rahaa harjoittelua ja varusteita varten. Tällä surkuhupaisalla Kansallistalkoot-hankkeella annettiin ymmärtää, että menestyminen mäkihypyssä on niin helvetin tärkeä asia, että sen vuoksi jokaisen suomalaisen olisi pitänyt tuntea pisto sydämmessään. Vaan mitä mahtoivat monet opintotuella kituuttavat muiden lajien urheilijat ajatella tuosta hankkeesta? Mäkihyppääjät eivät todellakaan ole ainoita urheilulla persnettoa tekeviä urheilijoita tässä maassa. Missä viipyvät kansallistalkoot suomalaisjudokoiden, -vesipalloilijoiden, -kilpasoutajien tai ratapyöräilijoiden avuksi? Kansallistalkoot-hankkeen Kummeli-henkistä huumoriarvoa lisäsise metka tosiasia, ettei projetkilla ollut alkuun edes rahankeräyslupaa. Myöhemmin rahaa onnistuttiin käsittääkseni keräämään, mutta siitä huolimatta menestys mäkihypyssä on ollut laihaa. Joskus olen myös ihmetellyt, miten suuri huoli suomalaisilla jääkiekkotoimittajilla on siitä, tuottaako Suomi enää kovan tason NHL-pelaajia. Hetken mietittyäni olen kuitenkin alkanut ymmärtää heitä - taloudellinen tilanne, turvallisuuspolitiikka, pakolaiskriisi ja lasten ja nuorten liikkumattomuus ovat mitättömiä asioita siihen verrattuna, tuleeko Suomesta enää koskaan Teemu Selänteen kaltaista tähteä. Olen myös joskus törmännyt kommentteihin, joissa vaaditaan huippu-urheilijoiden vapauttamisesta varusmiespalveluksesta siksi, että he edistävät Suomen asiaa jo muutenkin. Mutta samalla perusteella myös esim. klassisen musiikin saralla menestyneet tai nousevan startup-yrityksen nuori perustaja pitäisi vapauttaa. Vai ovatko urheilijoiden tekemiset edelleen tärkeämpiä kuin joidenkin muiden?
Kyllä on liikuttavaa. Ihan tulee tippa silmään suomalaisten mäkimiesten ahdingosta.
Osataan sitä muuallakin...
Suomessa on onneksi päästy pitkälti eroon siitä, että urheilukilpailut rinnasteittaisiin tavalla tai toisella (sota)historian tapahtumiin ja täten luotaisiin yleisölle entistä isänmaallisempi fiilis. Välillä meilläkin lipsahtaa, kuten muutama vuosi sitten, jolloin Antero Mertaranta, Juhani "Aurinkokuningas" Tamminen ja muut MTV:n jääkiekkotiimiin kuuluvat puettiin Tuntemattoman sotilaan hengessä jatkosodan aikaisiin univormuihin. Tuo on viimeisin mieleen tuleva kotimainen rimanalitus, jossa historian tapahtumat ja urheilu on tavalla tai toisella rinnastettu. Äskettäin uusinta joka äidin unelmavävyä ja jokaisen tytön märkää unta, eli Patrik Lainetta verrattiin Simo Häyhään, mutta asialla oli kanadalaistoimittaja. Talvi- ja jatkosotien historiassa riittää kovia ukkoja, mutta jääkiekkoilijan tai kenen tahansa urheilijan vertaaminen heihin osoittaa mielestäni typeryyttä. Kyllä, huippu-urheilijat treenaavat kovaa, antavat kaikkensa jne., mutta tavallinen rintamamies koki sodissa niin paljon pahempia asioita, että moiset vertaukset ovat aika hölmöjä. Onneksi silmiini ei ole osunut, että suomalaistoimittajat viljelisivät moisia vertauksia.Kuten jo muutama kappale sitten mainitsin, käytetään tietyissä valtioissa urheilua vielä tänäkin päivänä osoittamaan järjestelmän tai peräti yksinvaltaisen johtajan erinomaisuutta. Jos Venäjän maajoukkue pelaa jääkiekko-ottelun toukokuun 9. päivä, on se ehdottomasti voitettava, sillä kyseinen päivä on Venäjällä kansallissosialistisesta Saksasta kovalla hinnalla saavutetun voiton muistopäivä. Mutta läntisessäkin Euroopassakin osataan välillä mennä naurettavuuden puolelle. Aikoinaan Englannin hävittyä Saksallle jossain tärkeässä futismatsissa, väitetään Ison-Britannian pääministerin, rautarouva Margaret Thatcherin tokaiseen seuraavasti: "He voittivat meidän kansallispelissämme, mutta me voitimme heidät kahdesti 1900-luvulla heidän kansallispelissään!" Englantilaiset roskalehdet käyttävät edelleen toiseen maailmansotaan viitaavia vertauksia, jos Englanti pelaa Saksaa vastaan arvokisoissa. Osa englantilaisista jalkapallofaneista laulaa edelleen toisen maailmansodan aikaista laulua kymmennestä saksalaisesta pommikoneesta, jotka Kuninkaalliset ilmavoimat ampuivat alas. Ja jos en muista ihan väärin, teki hollantilainen jalkapalloilija Ruud van Nistelrooy aikamoisen rimanalituksen, kun puhui Saksa-ottelun alla ottelun tärkeydestä toisen maailmansodan tapahtumien takia. Sattuneista syistä on selvää, ettei saksalaisilla ole kauhean hyvä maine ihan jokaisessa Euroopan kolkassa, mutta rajansa kaikella.
Näin lopuksi haluaisin sanoa, että vaikka suomalaisurheilijat menestyisivät kuinka hyvin tahansa maailmalla, en usko sen vaikuttavan kovinkaan paljoa Suomi-kuvaan, enkä juuri lainkaan ulkomaanviennin kasvuun tai muihin tärkeisiin asioihin. Toki suomalaisten menestymisestä saa olla iloinen, mutta asiat kannattaa laittaa oikeisiin mittasuhteisiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti